Kaikki pienet kullanmuruni

All My Pretty Ones

Mieli on kaunis, kun se leikkii.

Tältä sivulta löydät runoni.
Pisamametsäni noidutut neilikat.
Hopeisia viikunoita pitkäkaulaisesta kirjoituskoneestani,
lyijykoristetulla valkokankaalla.

Silmän kaste särkässä

Olla lepakko tai palokärki,

lentää pois,

mutta ei vääristä syistä.

Joskus sokeana voi nähdä ne oikeat.

Ja mikä on aitoa?

Tuo laakeripuu?

Huoneesi matelevassa häpeässä,

kiusallinen hiljaisuus sen juoksupoika.

Veisin sinut luontoon, alastomaan sateeseen.

Puiden suolankosteaan nauruun.

Olla yhtä sielultaan, toista ruumiiltaan,

eivätkö ne koskaan toisilleen esittäydy?

Voisinpa viedä sinut sinne,

missä itket aidoimmin.

Missä merilevillä on satulat,

kannonnokilla väkäpäiset korsetit.

Jyrkkä törmä, murtuva aalto

viileä kylpy, kapea väylä,

kuusama, pensasaidat.

Silmän kaste särkässä.

Tämä matelijoiden ja jänisten salaseura,

aaria, jonka luonto puhaltaa

tänne me kuulumme.

Vesirajan alla, merirummun huminaan.

Kopeat sielunkatiskat,

nököttävät kuin kateenkorvat luonnon saarnipadassa.

Ja linnuissa on onni, mikä ei pysähdy,

niin minäkin käyn kuin kello, tänne seuraksi.

Nuukahtaa, riutuu,

tuivertaa, putoaa.

Elämä ja kuolema,

valo ja varjo.

Myös kyynel,

karvas.

Syys, syys viimeinen

Syys, syys,

ruskakissa,

ruosteenpunassa peseytyvä,

mitä jos täysin katoat?

Kuin syys,

akvarellini taivaalle laskostan.

Syysleimut siis,

miten saisin teidät jäämään?

Vaihdoimme sinut,

yhden neljästä,

daaliasi, pähkinäpensaasi,

palavaan taivaanpalloon.

Sormillaan kalma sitä kieputtaa,

kun kaskettu on jopa linnunlaulupuut.

Kultasieni, kultapieni,

tähänkö on tultu?

Maailma,

jo tulivuoren tiineenä,

hylkääkö se lapsensa?

Entä miten käy meidän,

tiikeriäiti,

jotka runoilevat,

ja näkevät, ja laulavat?

Kenen kauneudesta heräisin,

kenen punaposkista kirjailisin,

jos täysin yöhön katoat?

Miten herkkä, kuin lampunvarjo –

tuo väriloisto, väriloisto!

Vaan nyt mihin ilmiasuun,

kuolinmessunko, se vavisten versoaa?

Syyssiluetti,

punakettu,

pastellinväreissä peseytyvä,

mitä kun yöhön katoat?

Maailma jo tulivuoren tiineenä,

viimeisillään, viimeisillään.

Timanttisilmässä

Iiris, silmäni,

silmäni, manteli.

Meritähdet, sivellinsilmäni.

Kesän hennot todistajat,

kuin viheravaruuden kiviplaneetat,

luomien samettipieluksista kasvattavat kasteista kaislaa.

Sano kissoille terveisiä,

he viihtyisivät täällä.

Omenapuutarhan pitkäkaulaisilla poluilla,

johon hunajakaste sataa syksyisin.

Tähkien ateljeessa, verkkauden montaasissa,

lepää linnunrata, lepää punarinta.

Timanttisilmässä muutan tänne asumaan,

kukkametsään, jossa aika on piimää.

Kun hylätty sininen, joka väsyy odottamaan köyttä, kääntää ajan

Kun hylätty sininen, joka väsyy odottamaan köyttä, kääntää ajan

ja piirtää itselleen merestä kohdun,

johon kaikki multaa lainanneet alkukalat lopulta palaavat,

kosketamme pienuuttamme kuin ensikaste ja maa.

Kun hylätty sininen, joka väsyy odottamaan köyttä, kääntää ajan

ja piirtää meille vanhat muotomme,

johon kaikki maata lainanneet alkutähdet palaavat,

kosketamme silloin siipiämme kuin ensivihreää sydäntämme, johon ne kuuluvat.

Kun vihreä, joka väsyy odottamaan köyttä, kääntää ajan

ja piirtää meille alkupölystä kehdon,

jossa ruumiimme häviää ja hyväksyy matelijan silmät,

silloin kosketamme alkuäitimme sammalvatsaa kuin imettäjän syntymää.

Ei ajanlintu luo, eikä laula,

vaan muuttaa kiertolaisen kiertokulun,

ja riisuu meidät jalokivistä alkuasuihin,

sulista kiduskansiin, selkäevien viuhkaan.

Velasta alastomina kuin poimuiset merenneidot,

uimme takaisin meren savikohtuun,

joka kaihonkirkkaasti kuiskaa:

”olet kotona, olet kotona”.

Ja sille kaikelle, mille aurinko on ehto

sen aika käy aikaa karkuun.

Ja universumi on kuin moraalin kaarnavene,

jota suolameren aikamatkaajat uivat hytisevään satimeen.

Alaston nainen

Paljaat nännisammiot auringon suussa,

elokuun jalot kastanjat,

huutavat taivaalle kuin viljavat kupuholvit:

”Tämä on lehdetön varteni! Kaikki joustavat säikeeni!”

Ja huulet. Mitkä pulleat kuunpuolikkaat,

kuin vehmasta marenkia, jännitystä,

ja mikä loimuvaahteran merkillepantavuus!

Niiden jokainen aistikas laakso,

hauras kukkula, ja lumoava harjanne.

Kuin hiipivää limonaadia niiden veri.

Ja uinuvien säärien kostunut pehmeys,

hiestynyt huokoisuus, laskostunut kuin polut

niiden kermaiseen kaarnaan,

johtaa puutarhaan, aistien sydämeen.

Koskettaa valonviuhka pintaa ihon

kuin lammen rauhaa

ja on hävittävä sinusta valkeat

kissanjuovat, nuo rajat,

jotka helmiäisupotettuna

kuin rakastelun kamppailu,

sinussa toisinaan.

En löydä sinusta virhettä,

en yhdestäkään nuken osastasi,

sileä olet, kuin liivin verka.

Vasta laatikosta riisuttu.

Kuten kuolemalle puhutaan

Saalistaja, noutaja valon,

rajatilan musta musta korppi.

Sinusta ne eivät halua puhua,

eivät hiis-hiis-hiiskuakaan,

olet ajatuksenakin sietämätön.

Mutta me voisimme vaihtaa

muutaman sanan –

ja jos sopii,

tehkäämme se kuin kaksi pöllöä,

viiruista vanhaa ystävää.

Kuinka kalseana

taas aamun merestä heräätkään.

Ja miten outoihin asentoihin vääntäydyt,

niin itsepintainen käärmekuusi,

sisällä, vankina kun poljesoittimen humina.

Minun aurinkoni ei polta,

vaan pyytää sinut lähelleen,

kuin introspektion, pyhän hengen, ja emon.

Meillä on kiintymyksen ja järjen pujos,

tolkkua kuin äidin vaistossa.

Olet tervetullut

kävelylle kivikehääni

olethan tulenarka Ikarokseni,

jumalallinen tuohus,

kuvastimeni kuunpimennys.

Ja kuin kalvoksi iholleni,

ääriviivojen halaukseksi,

asetut vahaksi muukalainen.

Mutta nyt mene pois,

musta musta kissa,

et seurassani saa

iltapäivän aurassa näyttäytyä enää.

Kullanhippuja dopamiinisyötteessä

Muurahaisia kaupungissani,

eivätkä ne koskaan pysähdy,

pysähdy, pysähdy.

Nokosille tai jotain.

Vain taskukellojen narkoottinen

kimmellys pitää ne jalkeilla.

Oletko onnelle sokea?

Miten vastaat syytöksiin?

Syytön, syytön!

Olen syytön kuin tuo klarinettinenäinen kuunvalo,

joka niin ahnaasti tätä lampea syö,

henkäyksenkevyttä.

Kuin kirkonkellot noiduttuun kuminaansa,

olen minäkin syytön.

Anna minun selittää,

pitää puolustava puhe.

Ei haluni ole kaupan,

mutta vietillä on erämaan ote,

ketun luonto,

kullanhippuja dopamiinisyötteessä.

Ja se kuiskaa, vieraalla murteella,

tämä kappeli joka diilaa uskomuksiaan –

pelastuslauttoja kuin kultakaloja.

Ymmärräthän, en halua kaikkea

tyydyn valtaosaan.

Se on pelin henki,

ymmärräthän?

Muurahaisia kaupungissani,

vain näyteikkunoiden kultaisten

helistimien kaakatus pitää

ne tomerina.

Mikä niille muka riittäisi?

Sokeat koodinmurtajat

Unisilmäinen flamingo, pastellinvärinen papitar,

peltisessä piraattilaivassaan.

Hirviön kynsistä linnunsulat maassa

kuin neulasten keko, tuliset kantarellit.

En osaa tulkita niitä sinulle.

Vaahtopäissä länsimaista mielikuvitusta,

ja minun elämäni vaihdetaan,

kätkeytyvään salaperäisyyteen

kuin pahansisuiseen huvipuistoon,

joka on villiä ja karua seutua.

Sydäntalvella,

jääveistos sulaa takapihallasi,

sinä sievä riikinkukko,

joka pohdit seuraavaa siirtoasi.

Lämmin tammikuinen sade,

ja konsumerismin käärmeet,

luikertelevat pitkin takapihaasi,

kuin jokilaivat poukamassa,

kuin yksinäisyyttä kaipaava sielu

kirjojen paljoudessa.

Usko kristiin,

usko modernisaatioon,

usko kapitalismiin,

usko kolonialismiin,

usko sekularismiin.

Lännensankari, fasaaninmetsästäjä,

norsunluusta muskettisi,

ja revolverissasi kuusi luotijunaa.

Paholainen nuokahtaa kuin meriruoho,

joten kohdista viekas tulenkipinäsi.

Ammu kilpailijasi,

ammu vihamiehesi,

ammu muukalaiset,

ammu aktivistit,

ammu erimieliset,

ammu nelijalkaiset.

Voimme saavuttaa täydellisyyden,

kaikkeuden liikkumattoman liikuttajan

ideaalin muodon.

Meidän tarvitsee vain yrittää,

vuodattaa solmuja, kärsivällisesti kärsien.

Me lämmön punaamat sieluntilat,

sokeat koodinmurtajat.

Kiille

Yksi planeetta, yksi koe,

ihmisveljeni ovat koeasetelma.

Sisarrakkaani, te myös.

Välkehtivien riuttojen ruuhkakoralleissa,

kirkkaankauniiksi koristeltuja korallieläimiä,

toisiaan puhkovia timanttikoiria,

norsunluusta vuoltuja muodonmuuttujia,

tähtilatvuksiin kurkottavia kimalteenhuuhtojia

ja unettomia mehiläisvahakynttilöitä,

päistään kyteviä.

Kivihiilitomun riekaleet ja kulutuksenkiille

saostuneet sokeaksi turhamaisuudeksi

värikkäiden korallieläinten poimuihin

ja rohiseviin hengensavukkeisiin.

Ihmisveljeni, sisarrakkaani,

olen kuin te;

ja te myös, kuin minä.

Mutta täysin silti emme,

jaa kuun samaa puolta.

Kummajaisina toisemme näkevinä,

miten käärmejalokivet öissä kuiskailivatkaan.

Ja minä kuuntelin; näin ja kuuntelin

ja itkin. Taontaa lukitsemattomien takaovien,

hiiviskelyä ikkunoiden salakäytävissä.

Illallispöydän käärmeiden kauneus,

vaihtui yösijaan luonanne, ihmisveljeni.

Myös teidän, sisarrakkaani.

Olen likakoira, kesyttämätön,

kulkuroiva ojahurtta, arvoton vääristymä

heidän veressilmissään. Heidän reviirillään,

heidän koralleissaan. Olen, tätä olen –

totisesti. Mutta olen myös vainuava

heidän valheellisen puhtautensa.

Ovat he vain kuultavien pukimien koteloimia artefakteja 

ja lemuavia puukkoja toistensa selässä.

Minä vainuan. Ja minä näen.

Koruttomilta lehtereiltä, kuinka kylläisyys,

vastenmielisesti suikertelee, niiden sulkiin

ja suulonkeroihin. Ja minä olen puhkova heidän

tulikehänsä tuhansiksi hapertuviksi väkäsiksi.

Näkevä eilisen kimalluksen samentuvan

noenhäpeäksi heidän ylleen: totisesti.

Sydänvarjona heidän joukossaan. Minä näen.

Minä olen tarkkailija, te koekatras.

Te, ihmisveljeni.

Ja sisarrakkaani,

te myös.

Maailma, elä.

Eedenin kiimasta kultaiseen kaupunkiin,

nuo kristallirekiä luistattavat jäätiet,

kuin neitseelliset kauppareitit, avautuvat,

käyvät, taivaanpallomme jalkoväliin.

Oi ahnaus, oi kyltymättömyys!

Ja tämä revontulien kimalluksen kiihoke

paikalle tumman yön pahansuovat pedot tuo,

ja nuo jumalattomat haaskalegioonat.

Usvanloimu, keinuvan meren yllä,

paholaisenukkosta enteilevä, siinä hytisten,

ja höyryllään lumoaviin nummiin pakkautuen:

mikä ahnaus, mikä kyltymättömyys!

Koralliriutallamme on kirjava hame, vaan se riuhtaisten,

ja kietaisten, suojaksi myrkkypyryn sokaisemien kasvojemme

kuin savuverho; kun mätäsilmäiset merirosvot, seilaten saapuneet,

käyvät tekoon tunteettomaan. Sen pihisevää rummutusta

karaistuneina kuulla suvaitsemme,

pelkureina vieressä,

kuin keskelle salaseuran törkyistä raiskausrituaalia eksyneinä. 

Sammalpetiin köytettynä, jalokiviköynnöksin,

köytetyn uhrin nahanraasu, tundranvalkea, jokaisesta saumastaan

riekaleina. Tämä pätsi on paahteenpunertava ja se ryöppyää

terhakasta leimua tämän irvokkaan näyttämön keskellä.

Oi ahnaus, voi repaleinen nahkariesu!

Oi revityt maljajäkälät, oi kurjenmiekat!

Ryöväreistä ahnaimmat, käpälillään kuristaen tätä petiköynnöksiä vastaan

kamppailevan kaulapunoksia niin, että kultainen oksennus laskostuu pitkin rintoja, taskunpohjille kuin saalis.

Ja hävittivät, ennen niin kauniin, hekuman uhrin välittävistä opaalisilmistä.

Ja sateen keuhkoista.