Kaikki pienet kullanmuruni
All My Pretty Ones
Miehen elämäntyö
Alussa on lähikuva miehestä.
Kultainen leikkaus. Rakeinen resoluutio.
Ja ukonketale valokeilassa. Imperiuminsa miedossa hehkussa.
Keskellä kontrastien värinää.
Keskellä tiheää metsäänsä.
Keskellä järsittyjä lastuja ja notkeita puita.
Tästä on hänen määränsä aloittaa.
Oli hän kuusi halkopinoa saanut kasatuksi.
Pahimmat ryteiköt raivatuksi.
Sitten laiturinpaikka. Näkymä naapurin veneelle.
Saunamonttu ja aitan syvennys.
Kunnes nekin täyttyivät hirrestä. Ja vaikka piippu
oli kesken, tuli sekin valmiiksi.
Sitten kiuas ja muuripata. Takka, kiuaskattila ja lauteet.
Saunan ikkunasta panoraama lahdelle.
Sähkökaapelit rantaan asti.
Kottikärryistä pyöränurat, jonne viima vyöryttää hiekanjyviä.
Lohenpyrstönurkkaan hän ripustaa pöllyävän takkinsa.
Oleilupaikka varjokohdassa. On nimittäin voileivän aika.
Ottakaa lähikuvaan tämä aikaansaava mies, joka vaimeasti hengittää.
On hänelle luvattu kolme vuotta elinaikaa.
Lääkäri sanoi, että nämä olisivat hänen typistetyn loppuelämänsä reunaehdot.
On siis enää vain ajan kysymys, kun kuoleman musta kaapu puetaan miehen harteille.
Kun ukosta tulee painoton hiilikopio muistojen kuvakarusellissa,
jonne kaikkien isät lopulta päätyvät.
Eräänä päivänä kyhää mies uutteruuttaan puusta kyltin.
Ja kyltille männystä lähes mittaisensa varren.
Kylttiin kaivertaa tonttinsa nimen.
Ja kun palautuu voimasta ehtyneisiin käsivarsiin taas vimma,
lyö sen maahansa. Tiensä varteen.
Ukonriekaleesta ikuistetaan kuva tuon kyltin vieressä.
Se on juhlava kuva. Kuin kuninkaasta.
Kuvanauhurissa pyörii video miehestä. Kasvot saturoituneet
paahteenpunertavasta auringonloimusta.
Vasta silloin sen tajuan. Hämmästyn ajatusteni murtamasta koodista niin,
että minun on vaikea ymmärtää, miten sen oivaltamiseen näin kauan kuluikin.
Kyse oli miehen elämäntyöstä.
Jotain mikä toi hänelle merkityksen tunteen.
Minkä hän siihen kärsivällisesti pystytti. Mikä vieläkin seisoo.
”I got to bet that your old man became fascinated with his own plans”
Ja kun olen tovin näitä tässä pohtinut, avannut ikkunoita menneeseen,
luokseni saapuu vahva tunne siitä, että minun täytyy kysyä itseltäni jotain.
Vaan saiko isäukko valmiiksi sen mitä halusikin: tuon alimitoitetun elämänsä aikana?
Saiko ukko valmiiksi sen mitä halusi perinnöksi tähän maailmaan jättää?
Uskon näin. Jotain mikä vieläkin seisoo. Siellä missä sillä on merkitystä.
Kauan hänen olemassaolonsa jälkeenkin.
En epäile sitä lainkaan. En kerrassaan lainkaan.
Samasta syystä minäkin kirjoitan. Sana kerrallaan.
Postuumisti hänen maailmaansa ihaillen.
Marcel
Pikkupojat. Monin tavoin niin vallan veikeitä.
Heitä harvemmin kiinnostaa vanhempiensa ammatit.
Lapset eivät ole ihailijoitasi. He ovat lapsiasi.
Ja isät alkuun aina niin herkkätunteisia.
Eräs taiteilija haluaa pojanviikarinsa kiinnostuvan maalauksistaan.
Ei, sanoo poika. Mitä ihailemisen arvoista tuossa nyt on?
Kastuneita värilaikkuja siellä täällä. Ja kuvanveistoateljeeseen ne mokomat eivät minua päästä.
Nelivuotiaalle näissä maalauksissa ei ole paljoakaan pohdittavaa.
Isän puku on tylsän harmaa. Tuhat hautausurakoitsijan vakavaa
ja tylsän harmaata sävyä koko ukko.
Häntä kiehtoo enemmän työkaluvajat,
veturinkuljettajat ja isänsä keikarimainen autokuski.
Notkoselkäinen mekaanikko Marcel.
Vaitonainen mies, joka ajaa autoja upeassa univormussa ja pidäkkeettömässä viiksityylissä.
Kiillottaa kankaan palalla tummankultaisia kypäriä.
Ja korjaa moottoripyöriä kaksinkertaiset likamöykyt käsissään.
Jonka niukkaa, mutta pahasuista puhetapaa ja kiikkerää käyntiä poika matkii.
Piikikkäästi mahansa epäsymmetriseen kaareen pullistaen.
Ontuen ontuvin jaloin. Vallan eri sarjaa tämä mies.
Ei isä tästä kuitenkaan pahastu.
Niin vähän hän pikkupoikien
päähänpinttymistä ymmärtää. Ei hänen aikanaan autoja kylässä näkynyt.
Ei hän niistä koskaan jyvälle pääsyt.
Huvittaakseen poikaa Marcel juoksuttaa itseään pronssinruskeaa neidonkorentoa karkuun.
Lonkkamurtumasta ja huonosta silmästä huolimatta. Kysyy pojalta, ja aluksi poika ei tiedä,
mutta sitten saa kuulla, että sudenkorennot ovat asuttaneet maapalloa jo 300 miljoonaa vuotta.
Pojasta luku kuulostaa isolta.
Isä kuulee naurunkiljahdukset, ja ilo etsiytyy jälleen kerran sinne minne se kuuluukin.
Kivivaahteraselkäinen Dulcimer muistuttaa everstivaarin keväisestä poismenosta.
Ja kunhan poika tuosta sen laminoitua kuusenlatvaa pidemmäksi kasvaa,
soitamme vielä yhdessä. Laskemme kaarnalaivan. Ja muita isäpoikajuttuja
virtaavien vesien äärellä.
Marcel tietää olevansa tuolle pojalle
läheisempi kuin kukaan juuri nyt.
Niin tavattoman onnelliseksi se tieto hänet tekee.
Sylintäydeltä liikutusta, sillä
hän tietää pojan pysyvän pikkupoikana vielä tovin.
Vielä tovin.
On tuota aikaa kuitenkin joka päivä
aina vain yksi vähemmän.
Kunnes kiinnostus likamöykkyihin
ja maailman vanhimpiin lentäviin hyönteisiin katoaa.
Leikki
Peli petankia.
Laumasieluiset ukot tanssivat tämän elämän tahtiin.
Vihkiytyneenä leikkirauhan ja kilvoittelun äärelle. Yhdenvertaisina. Kevytsydämisinä.
Paljastaen todellisen luonteensa. Valoisuutensa kuin kauniin verhon takaa.
Rytmiä ja harmoniaa, tässä hiekanhaaleassa aamussa.
Ikäiseni eivät tee asioita, joita minä teen.
Mutta nämä ukot,
löytäneet elämän virtaavuuden.
Leikin kutsun. Nuoruuden jälkihehkun.
Kaikenikäisten oikeus on heilläkin,
tehdä samoin kuin menneinä aikoina.
Kuka heitä estäisi?
Muut kuin he itse.
Kun istun kahvilassa Istanbulissa
lumoudun kissojen leikistä. Joka jatkuu ja jatkuu.
Ja ei pihallakaan leikkimaailma luhistu. Leikinturmelijat puhalla pelin tenhoa poikki.
Vaikka pallo pojilta hetkeksi kaduille karkaakin.
Ja nuo ukonkepeydet välkkysilmineen. Leikin taikakehässä.
Vieläkin muistossani. Enkä aio päästää tuosta hetkestä koskaan.
Yksi heittää. Yli kalkkiviivan.
Kesyttämättömän riemun pöllähdys.
Ja sinne sen hohde jää. Vaikka ukot jo tunneiksi poistuneet.
Sillä ulkona peli ei koskaan lakkaa. Ei leikin aines ehdy.
Leikki kulttuuriakin vanhempaa. Ja aina joku tarraamassa sen kutsuun.
Kuka heitä estäisi?
Leikkiviä ihmisiä.
Muut kuin he itse.
On isänpäivä
ja kaikki laittautuneet hienoiksi.
Lapset juoksevat jarrusukkasillaan ravintolan poikki
kuin painavat suorakaulaiset linnut.
Olen ahtanut itseni takaseinän lounasloossiin,
jossa luen ulkotakki päällä Mac Montandon
toimittamaa kirjaa Tom Waitsista. Korianteri kovettuu
vielä poskien tyvissä.
Parransänkeä on kiva rapsuttaa ja iskeä lapsille silmää.
Eivät ne variksenpelätintä pelkää, nauravat vain.
Eivät ilkikurisesti, nauravat vain.
Vasta vedetyt vieteriapinat, juoksevat vain.
Kiiltolakkaisella lattialla rytmillisesti napakin askelin.
Eivät kilpaa, juoksevat vain.
Laminoitu ruokalista lentää. Yksi lapsista pysähtyy nostamaan
sen minulle. Virnistää harvennetulla hammasrivistöllä, josta puuttuu
useampi sotilas. Pojalla on farkuissa ompelein naitettu housunpaikka.
Jo toisesta reunanheltasta hapsottaa. Pidä kiinni housuistasi poika! Muussa tapauksessa
täytyy muutaman päivän päästä tikata uudelleen.
Toivon, että poika halaa isäukkoaan tänään.
Lukuisina ryppäinä.
Tee se useaan kertaan poika. Älä epäröi!
Niin minä hänelle vinkkaisin. Se on paras takeesi.
Sillä muussa tapauksessa tulet vielä huomaamaan,
kuinka huolettomasti etenevän elämäsi varrella rakkauden sumu
vain haihtuu olemattomiin.
Jonnekin unohduksen vuorijonojen värittömyyteen.
Ja kun kadotat merkityksen. Ei se välttämättä koskaan palaa.
Mutta nyt. Menehän siitä riiviö.
Waitsilla on hyvä juttu kesken. Kuten aina.
Ovihommista ja muurahaisfarmeista.
Melaina Kholee
Siellähän sinä
hikotellen rappusten alla
nuhanenä, nuhakerä
hiilikaivoksen harmaasta ryöminyt
käpertyneenä huonekaluksi
ja hievahtamattomana
kuin tämän kaupunkiasunnon kesä
josta lapset juuri hipsivät uimaan
ja uunituore pullan höyry
jota äitimammani tapasi leipoa sunnuntaisin
niissä muistikuvissa joissa olen
ehkä kahdentoista
karkaa ikkunaluukuista
naapuruston ilonpitoon
täällähän minä
puoliunen keinussa
puuskutan iltapäivää
tämän koiravanhuksen kanssa
olemme kärventyneitä valaita rannalla
työntäkää meidät viilentävään mereen
avatkaa pihaportit ja viekää edes ulos nuuhkaisemaan
erämaata, paloposteja
tätä pattitilannetta ei kestä kukaan
pitäisikö tehdä asialle jotain
laittaa jotain kuntoon
aloittaa jotain: suruttomuus
vaihdetaanko rooleja
ota sinä minun
ja niissä muistikuvissa
joissa olen kuudentoista
saatoin makoilla juuri tässä
samassa paikassa
suudella tyttöä
lävistettyine korvineen
polttaa takapihalla röökin
sohva on tosin eri
äiti on vaihtanut
monen asian paikkaa
miten mustankipeä olinkaan silloin
niin paljolle, kun taas juuri nyt
sinulle: muistijäljissäni kaikuvalle nuorukaiselle
vaihdetaanko rooleja
matkaan ajassa
sen tytön harmittomiin
herukan makuisiin huuliin
rakastelun kamppailuihin
ja suutelen savukkeen
suitsukkeeksi taivaalle
koira nukahtaa könttyjalkoineen
kuinkas muuten
sulkee valaansilmänsä
tyttö katoaa
pitäisikö kirjoittaa
kursia paperille jotain
toiveikasta
ja niissä muistikuvissa
joissa esiinnyn
joskus syksyllä
syömme illallista
isäkin on paikalla
kysyy päivästä
vastaan jotain mikä kelpaa
kärsimätöntä muminaa koko ilta
sateenropinaa
mutta se on perhearkea
tylsää, tavallista
mittakannuja, taloudenhoitoa
mutta miksi minä näitä mietin
en saa otetta edes omista kuvitelmistani
historiaa ei voi vaihtaa parempaan
en aio nousta
vaatisi syyn pakottaa itseni
ja niitähän minulla ei ole
siinä suhteessa tilanteeni
ei ole kaksinen
tämän päivän suhteen
melankolia on merirosvo
joka nousee laivaani
se on tarpeeton
mutta välitön
kasvaa kuin käärmekuusi
ulos pajuhäkistään
koirakin herää ja tuijottaa minua
liuskaista kuononselkäänsä pitkin
kuin jumalauta jotain Jaska Jokusta
tuomitsetko sinäkin
pidät sellaisena tyypillisenä luuserina
jolla vain on huonoja päiviä
vähän useammin kuin muilla
arvostan teräväsilmäisyyttäsi
nukutaan kuitenkin hetki
mietitään sitten lisää
millaisia temppuja keksitään
päivä nyt ei ole
lähellekään menetetty
kaikessa verkkaisuudessaan
Haastattelu
Kello varttia vailla jotain,
kuten tarkan ajan
enää muistan,
ilmestyn paikalle.
Tihuttaa. Pian sataa.
Olen tämän huoneen alaston mallinukke
ja orpo ilmapallo,
joka saapuu puhtaana kuin heroiini,
poistuu pölyisenä karkurina.
Vailla salattavaa, ilman suojaa,
arvokkaasti köyristellen,
kunnes minut puhkotaan,
kituutetaan,
imetään rutikuivaksi
keloksi.
Tulin tekemään taikatemppuni.
Hokkus pokkus, Harry Houdini,
jos saan esittäytyä.
Mutta mitäpä niistä et olisi jo nähnyt,
tunnet ne minuakin paremmin.
Koristelen huoneesi hunajahymylläni,
uusilla säihkyvillä kengilläni
ja lausun jalokivet syliisi.
Tulen sellaisena kuin olen
ja kerron juuri sen, mitä haluat kuulla.
Vaan olenko aikasi väärti?
Sinä tunnet minut,
heikot kohtani,
jopa kuolemantähdellä oli sellainen,
miten ei siis minulla.
Ja niin tunnen minäkin sinut.
Siispä säästän sinut liirumlaarumeilta
ja muulta höpöpuheelta.
Puhutaan suoraan, ei niljakasta laskelmointia.
Kiitos ei, lakritsi takertuu hampaisiin, eikä minulla
ole purukumia mukana. Kahvi maistuu oikein hyvältä,
kiitos kysymästä. Se ryhdistää.
Käydäänpä seuraavaksi läpi tarvikelistaani.
Mehiläistenhoitaja ja seilorina. Viimeiset neljä vuotta.
Yksinäistä hommaa. Kaipaisin siis vaihtelua.
Jaksan nostaa öljytynnyrin suorille käsille.
Siivota matkamuistomyymälän hyllyjä. Tai kavuta
hopeakaivoksen tikkaita. Kaikki käy.
Olen muodonmuuttuja. Ainoastaan
maustekauppiaana, kokkina
tai eläintentäyttäjä en arvele pärjääväni.
Voimakkaat hajut käyvät silmilleni.
Ihan jo sipulista kyyneleet kihoavat.
Mitä haluat vielä tietää neiti haastattelija?
Olenko paras henkilö tehtävään?
Ylipäätään kykenevä mihinkään?
Mies pelkkää puuta ja heinää?
Onko pääni vain kasa kirjoja
vai osaanko aidosti jotain hyödyllistäkin?
Senhän te haluatte tietää: mitä työkalupakistani löytyy?
Olenhan ainakin mies, en voi siis tulla raskaaksi.
Jäädä pois töistä. Olisiko siitä etua?
Tämä musertava joutenolo alkaa risomaan.
Olen vain kirjoittanut. Näitä helvetin hakemuksia
lähinnä. Ja muutamia runoja. Melko koruttomia
nekin.
Sinun täytyy jatkaa. Hyvä on. Hyvä on!
Saithan kaiken talteen?
Hyvä. Olisipa meillä enemmän aikaa.
Soitathan minulle. Sovitaan jotain.
Olen hyvä ja rehti mies.
Tulin sellaisena kuin olen.
Ja nyt huuhtoudun pois
pois, pois, pois…
napin painalluksesta
jälleen kerran.
Kerron teille okkulttisesta unesta
Minä en ole sen näkijä.
Se muovautuu erään viattoman barokkilaisen
säveltäjän pulskanturpeissa hermoverkoissa.
”Giuseppe, viulusi, anna se minulle”.
Giuseppe on ymmällään.
Kuin jokin pirullinen pulmapeli olisi langetettu hänen murrettavakseen.
Miksi itse Beelzebub tohti himoita jotain hänelle niin rakasta.
”En varmasti, hanki omasi”.
Paholainen kuulostelee terävillä korvillaan.
Katsahtaa kulmiensa alta.
”Mutta minä olen tuon viulun valmistaja, itse helvetin sulttaani, se kuuluu minulle”.
Giuseppe kääntelee soitintaan. Sitä, jolla säveltänyt luomuksistaan tarumaisimmat.
”En usko sinua. Näethän, tämä on täynnä minua”.
”Tämä ei ole uskon asia Giuseppe. Kaikki viulut eivät ole käsistäni.
Mutta sinä tiedät, tämä on”.
Giuseppe tietää.
Viulua soittaessaan on riivattu.
Kuinka se kuljettaa muusat ja eläväiset kuvat luokseen.
Jotain kirottua tuossa kapistuksessa on.
”En voi luopua viulusta. Se on osa minua. Kaikkeni”.
Giuseppe likistää viulun rintaansa vasten.
”Ei Giuseppe, olet ymmärtänyt väärin. En ole viemässä viuluasi”.
Talttamaiset hampaat vilahtavat sanojan huultenhahlosta.
”Haluaisin vain soittaa sillä vielä viimeisen kerran. Käyhän se päinsä?”
Giuseppe ja paholainen mittailevat toisiaan.
Huojentuneena Giuseppe rohkaistuu:
”Tottakai, se olisi ilo. Soita minulle jotain!”
Hän ojentaa eebenbuisen viulun saatanalle.
Saatana koputtaa muuan kerran
sen alppivaahteraista kantta.
Kuiskaa jotain kaikukoppaan
kuin soittimen sielun herättääkseen.
Käy läpi hevoshäntäjouhien kireyden.
Asettaa sormensa otelaudalle.
Silmät kiinni lausahtaa:
”Giuseppe, mitä ikinä elämässäsi teetkin, kuulemaasi sävelmää
et saa koskaan soittaa uudelleen. Se kuuluu vain tänne. Jos sen teet,
tapaamme vielä uudelleen. Nämä ovat ehtoni”.
Tämän tähdennettyään upeat huilumaiset ja puhaltavat
sointivärit täyttävät Giuseppen aistiavaruuden.
Nuotit käyvät kirkkaammiksi ja metallisiksi.
Ihmisääniä. Vangitun neidon laulantaa.
Soittajan sormien liikkumisnopeus
ja jousenkuljetuksen tyylipuhtaus
keventävät myös Giuseppea polvista,
joka on luhistamassa viulun tanssin loitsinnasta.
Kuinka älykkäästi hän soittaa ja osaa säädellä
kieliin kohdistuvan paineen hurjimmalla mahdollisella tavalla.
Sellaista erheettömyyttä ei Giuseppe uskonut edes mahdolliseksi.
Soiton päätyttyä saatana ojentaa viulun takaisin
polviensa varaan kutistuneelle Giuseppelle.
Giuseppe ei sano sanaakaan.
”Viuluun Giuseppe, älä kiinny enempää kuin mistä olet valmis luopumaan.
Nämä ovat ehtoni”.
Giuseppea heikottaa, niin henkeä haukkoen hän herää jostain tuonpuoleisesta.
Tarttuu manattuna viuluun. Yrittää muistaa,
saavuttaa karkuun juoksevan esoteerisen sävelen ja villin unen, mutta niin on
kaikki kuulemansa sumeaa, että vain äänien riekaleita, vain varjoja kuulemastaan,
onnistuu sieltä täältä palauttamaan mieleensä.
On kylmä aamuyö Padovassa.
Giuseppe hytisee yksin pyjamassaan.
Kuin hiipisi selkäpiitänsä vain matoja ja toukkia.
Ja sydämen tynnyreitä puuseppä vasaroisi.
Sänky hiestynyt yhä kuunvaloa leiskuvasta miesparasta.
Tarinan mukaan kuolee vuosia myöhemmin
sapattiyönä
oman turmeltuneen demoninsa kuristamana.
Mutta tänään hän elää. Voimallisemmin kuin koskaan.
Kunhan saa vain vaatteensa puettua. Ja yöastiansa tyhjennettyä
kärrytien kaivantoon.
Minun Pariisini
Kello on, mitä lie. Roskakuski se ei voi olla, he eivät tongi noin ääneti.
Ja harvemmin keskellä yötä. Vaikka on sitäkin sattunut
viimeksi täällä matkustellessani. Tuo mies hyräilee jotain ranskaksi.
Tyypillistä ranskalaisille. Ja näyttää ihan pariisilaiselta.
Mutta ei sellaiselta tyypilliseltä pariisilaiselta kuin rouva Lavigne tiarassaan ja
koteloleningissään. Tai herra Lavigne. Tapasin heidät ystäväni kautta aiemmin tänään.
Galleriassa, viinilasit kädessä. Viiniä oli runsaasti ja se oli savuista.
Rouva Lavignella oli erivärisilmät ja kauempaa
hän näytti haltialta. Herra Lavignen pää oli kuin kuu,
täynnä hien kuivaamia kraattereita. Heidän ihonsa oli ryppyinen kaikesta rusketuksesta
ja he puhuivat paljon; lähinnä vihkiäisistään, kuherruskuukaudestaan ja muustakin.
Mies kunniavartiossa ei puhunut mitään ja näytti tylsistyneeltä.
Minä puhuin hieman ja saatoin vaikuttaa vielä pitkästyneemmältä.
Eikä näytä mies myöskään sellaiselta kuin neiti Hennequin, joka oli kovin
kiinnostunut runoistani, lähes yhtä paljon kuin nahkavarustuksensa istuvuudesta,
ja joka kysyi, olenko lukenut Elvardia tai Verlainea. Vastasin, aavistuksen päihtyneenä,
että lähinnä Robinson Jeffersiä sekä Joe Boltonia. Sitten hän nyrpisti
rahtusen varsamaisesti. Ja minä himoitsinkin hartaasti, että hän löytäisi jostain navettansa.
Istuimme ravintolan puutarhassa Hugo Trémauxin ravintolassa, jonka palatsimaisten plyysiverhojen sonnustamasta lasi-ikkunasta näki vain yhteen suuntaan.
Ei lainkaan kadulta sisään, sillä kadulta sisään ei haluttukaan näkevän.
Eikä tämä ranskaksi hyräilevä mies muistuttanut myöskään
Henry Trémauxia,
joka tulisi perimään ravintolan isältään,
ja joka esitteli, tyylikkäässä puvussaan, kuvia yltäkylläisestä lapsuudestaan,
joista yhdessä hänet oli viety viinitarhaan
opiskelemaan viinien makuja ja historiaa. Ja toisessa
ampumaan viisivuotiaana leivosia serkustensa kanssa.
Voi luoja. Poikaparka. Näytti kuvissa silinterihattuiselta sirkuseläimeltä.
Tarjoilija kiikutti kolme kulhollista kantarelleja. Sienet maistuivat
viskisiltä. Ja viskiäkin oli tarjolla.
”Kyytipojaksi”, herra Piaqet hekumoi jokaisen naukun perään.
Kunnes jemmasin sekä karahvin että viinikannun häneltä.
Vaan näyttää hyräilijä juuri sellaiselta pariisilaiselta, jollaisista muuan
piippua polttava, kolme sormeaan menettänyt Decamps satamassa
varoitteli lapsiaan. Meidän ja puosun kuullen toimitti puheensa.
Katseli pitkin kumpareista nenäänsä.
Ja sen kaiken sanominen ei kuulostanut hyvältä,
kuulosti pahansuovalta,
eikä Decamps vaikuttanut ihailtavalta mieheltä.
Veneensä oli kaunis ja juuri jynssätty, ja lapset sadetakeissaan keinuivat sen partaalla.
Decampsin paheksunta oli sitkasta ja hänen sanansa purevia,
ja hänen ajatuksensa lähes nylkeviä. Ja niin olivat sanat häneen pesiytyneet, että saivat minut
vieroksumaan tämän olemusta. Hänen arvokkuutensa,
se jäi pintakarvoihin.
Hyräilevä pariisilainen oli kuin ruokaa etsivä
saapasjalkakissa koleassa yössä, kylmäkellarin viileässä.
Tällaisen rahvaanomaisen kiertolaisen läsnäolo hienolla seudulla,
valon kaupungissa,
kuten olen antanut itselleni ymmärtää, voisi syvästi järkyttää
sen asukkaiden turvallisuuden tuntoa.
Hän on kuitenkin minun Pariisini. Jännittävä. Synkkä.
Gotham City 11 minuuttia keskiyön jälkeen.
Nälkä ei tee kenestäkään pahaa, pahuus kenestäkään nälkäistä.
Joka syö vahvistuakseen, ei ahmiakseen, on yhtä lailla hyvä.
Vähitellen hyräilee pois, mistä tulikin,
tuo päivän kiintoisin kummajainen.
Lokki nimeltä Tesla
Sähkövelhot
Edison ja Tesla
yhdessä kalassa Atlantin aalloilla
Sandy Hookin edustalla kuunarilla
narraamassa kesäkampeloita.
Kaksi miestä kalastussiimoineen
ja siimoissa saalista.
Mikä näky se on mahtanut olla
höyhenpeitteisille ystäville
puhtaan valkoisille
siivenkärjistään harmailla
seuraamassa alusta.
Tietämättöminä. Vain nälkäisinä.
Yhtenä kesäiltana, myrskyä edeltävänä.
Niillekin eilisen ihmeet
tänään tavanomaisia.
Sain tämän runon kirjoitettua ja se kelpasi minulle.
Oli aamu ja vain tovi myöhemmin
lokki hilpeä
kippurakärkisillä kengillään
tupsukoriste myssyssään
lensi vastapäätä puiston puuhun.
Läpikuultavin sulkapurjein
yllätti minut penkiltä päiväunelmoimasta
puoliunesta norkoilemasta. Se ei ollut merilokki
tukevassa keltaisessa nokassaan tai lihanpunaisissa koivissaan.
Ei Thomasin tai Nikolan lokki. Ei Carverin lokki, istumassa oksalla
ikkunan viereisessä puussa.
Vain yksi monista kaltaisistaan, ja silti kerrassaan jäljittelemätön,
seuraamassa yksin kilteillä mustilla silmillään.
Kahvilasta ostamani lammaspiiraspalan houkutus
lennätti sen siihen. Ei mikään muu. Eikä sekään
ollut päiväänsä tätä hetkeä pidemmälle suunnitellut.
Ja nyt kun se kerran saapui elämääni
halusin antaa sille mahdollisuuden. Kotvan verran
sen toimia tarkkailin ja eräs tarina
palautui tyhjästä mieleeni. Aikomukseni kirkastuivat
ja piiraspalan syötyäni kävin uuden runon kimppuun.
Raapustin vihkoni yläkulmaan: ”Budapestin keskuspuistossa
(eli kuinka Tesla sai tarinan mukaan idean vaihtovirtamoottoriinsa)”
ja sen alle…
Ei ollut aurinkokaan ehtinyt vielä asettua
kajo vain
helmikuisena aamuna
kun muuan mies
korkeakantaisissa vihreissä mokkanahkakengissään
harmaissa mokkanahkakäsineissään
tervanmustassa knallissaan
ja silkkipaidassaan
asteli keppinsä kanssa
kasteenraikkaassa Budapestin keskuspuistossa
siltä kuin se näytti vuonna 1882
siteeraten Goethen Faustia
vain vähäpuheinen ystävä seuranaan.
Vielä edellisenä iltana
ennen nukkumaanmenoa
satoja kertoja varpaita kipristellessään
levottomuutta lievittääkseen
oli Nikola monia ongelmia pohtinut
kantilta jos toiselta
vaan silti
täysin tietämätön oli
vielä tämän päivän merkityksestä.
Ja välähdyksen saatuaan
näki vain rautaiset pyörät kiihkeästi kieppuvan
vaihtovirrassa
pyörivässä magneettikentässä
ja kuin Faust itse
paholaisen valtaan sotkeuduttuaan
tempautui tämäkin taikuritohtori
ennen kokemattoman häkellyksen valtaan.
Kuin olisi yksin valaissut koko maailman.
Jossain lähellä virtasi Tonava
kohti Unkarin tasankoja.
Ja aurinko asettui
uuden vuosituhannen ylle.
Lokki lepatti pois. Nälkäisenä. Täysin tietämättömänä
tulevista aikeistani. Myöskin siitä, että tämä työtoverini kantoi nyt antamaani
nimeä Tesla. Ja myös siitä, että heti kadottuaan, ikävän tunne nielaisi
minut. Jäin kaipaamaan sitä kuin luotettavaa aseenkantajaa.
Ja siinä hetkessä tuntui kuin olisin harkitusti
käyttänyt hyväkseni sen jalosydämistä täälläoloa.
Sen kiireistä aamua. Elämisen perusmotiiveja. Eläimen vaistoja.
Mutta täysin arvaamatta tein sen.
Yhtenä kesäaamuna.
Riistalinnut
Poika tuotti ukolleen melkoisesti huolta kolttosillaan.
Pulmatilanteita, nuhdesaarnoja.
Närkästyksen siteiden puristusta
ja unettomuudenpuuskia
aina hetkestä, kun saavutti iän
jonka halki olemme kalistelleet kaikki.
Eikä isä osannut purkaa tuntemuksiaan hyvin.
Määräysvaltansa haaltumista osoitti
vain kenkiä viskomalla. Joista jokunen
osui toisinaan pitkänhuiskeaa poikaa kasvoihin.
Kunnes loppuivat, eikä muuta heitettävää
käden ulottuvilla ollut.
Riistalintuja syödessään he olivat taas sovussa.
Pöydässä ajatukset vielä farkkukankaan sinisessä
kalapaikassa ja yön jäljiltä koskemattomalla kedolla.
Piippuvaiheen kiihdytys ja ruutikaasut.
Krugerin pienoiskiväärin rekyylin potkaisu.
Kokovaippapatruunan laakea lentorata
ja koiraskyyhkyn rintaan karahtava osuma.
Tuo puolueeton kenttä teki heistä yhdenveroisia
ainoastaan siellä olivat toisilleen jalopiirteisiä ja loukkaamattomia
puhuivat yhteistä riitasoinnutonta kieltään.
Ja kun poika muutti toiseen paikkaan,
tuli hän käymään yhä harvemmin.
Usein lähti yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Ja sitä jatkui aina siihen asti, kunnes mäntyarkussa laski isän.
Ukon suosikkipistoolin ja neulalla kiinnitetyn onnenamuletin kera.
Mutta aina tuota ennen, riistaa syödessään,
nämä kaksi linnunpyydystäjää olivat sovussa.
Ei tarvetta selonteoille. Kylmäkiskoisuudelle.
Se oli heidän tapansa osoittaa rakkauttaan.
Täyttää tunnenälkänsä.
Rauhantahtoisesti ja arvokkuutta osoittaen.
Haudata kirveensä
kuin japanilaisessa teeseremoniassa.
Truman & Nelle
niin kaukana New Yorkista
matkalla läntisen Kansasin Halcombeen
vasta uransa alussa molemmat
astumassa toiseen maailmaan
Nelle käpristyy Trumanin olkaa vasten
he katsovat ikkunasta
näkemäänsä hämmästyneinä
on tyhjää
on hiljaista
kuin surmattu kaikki satakielet.
Pronssinen vasikanraato
kylmäverinen
Allis-Chalmers
syyskuussa kuollut
repsottaa ruosteen kuullottama suurella vehnätasangolla
Ja lato. Siellä kaukana. Keskellä mykkäelokuvan katkuista surinaa
keskellä pitkäjäsenistä aluskasvillisuutta
jota aika enää tyvestää
Eikä siellä ole mitään muuta
vain apokalyptinen tunnelma kaukana tasangolla, ei muuta
”Muistatko, kun pieninä haaveilimme yhteisistä matkoistamme?”
”Kauas Alabamasta. Kyllä.”
Samalla hetkellä Nellen silmät taittuvat ruusunnupuiksi
auringonsäteistä.
Nyt hän pyörii leikkikentän karusellissä
heidän huvipuistossaan
jossa hattaran saattoi maistaa sulkemalla silmänsä
ja karusellimusiikin tunnelmoida
oli aina karnevaaliaika
ja kaikki on hyvin
niin kauan kun leikimme nukkavieruisella
puukahvaisella hyppynarulla.
Ja pyörimme
pyörimme
pyörimme
lempikarusellieläimemme selässä.
Junavahti ontuu hytin ohi
parhaat ystävykset hymyilevät
hänelle
toisilleen.
Vasta vuosien päästä
he ymmärtävät
kuinka sadunomainen hetki se oli.
Ainutlaatuinen. Verenpunaisena päivänä.
Kuin lapsena Monroevillessä.
Kun kaikki oli yksinkertaista.
Ei teeskennelty hauskaa. Ei kadehdittu toisiamme.
Ja kun kilpailimme korkeintaan
joutavuuksista.
Ja asioista, joista oli paha mieli
oli vain vähän paha mieli.
Kolme veljestä tienhaarassa
Vielä
kukin tahoillaan, täysin tietämättöminä
kuinka matka tulee päättymään
nämä kolme harmaasutta
istuvat pikkukaupungin bussissa
matkaten yhdessä toiselle puolelle maata.
Kuka tietää, jos
he matkalla puhuvat kaiken
mitä eivät viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen
ole toisilleen sanoneet.
Tänään he ovat tarkoitusperistään vapaina
vain menossa äitiään hautaamaan.
He rakastavat toisiaan omalla itsepintaisella
tavallaan. Ovathan he äitinsä yhteistä omaisuutta.
Vaan usein on halauskin kuin hieroisi
lasinsiruja kasvoihin.
Pitäisikö heidän nyt kokea äkillistä
mielenliikutusta, lämpöä, välittämistä?
Ainakin jokin heidän häpeäväisissä sisuskaluissaan
on elättävä toivon, että tämä voisi toimia.
Ja kukaan heistä ei kykene valehtelemaan edes itselleen
etteivätkö he usein pohtisi sitä samaa kysymystä.
Olisiko heistä tulleet ystävät, jos olisivat tutustuneet
toisiinsa. Silloin, kun sillä oli merkitystä.
Ehkä he ovat tuomionsa lusineet
ja tämä kevät vetää heidät yhteen.
Tai kenties pakenevat vain yhä kauemmas toisistaan.
Bussi supistaa illan viimeiset värisävyt
lasilevyistään sisään.
Koteloituneina sen kiduksiin
nämä kolme
takinkaulustensa alta pilkottavaa miehen vartta
myötävärähtelevät lähes olemattomin ulkoisten eroavaisuuksin.
Merkillepantavaa heissä ei yhtikäs mikään, ei ole koskaan
ollutkaan, vain heidän säntilleen sama pituutensa, ja sekin
esiin pistävää vain, kun seisovat tyystin rinnatusten.
Kuten niissä harvoissa valokuvissa;
silloin poikina.
Ruskea ilta kääriytyy tunnelmalliseen usvaan.
On myöhä ja väsyttää
mutta yksi veljistä ymmärtää
tämän hetken herkkyyden
sen luonteen katoavaisuuden.
Jossain kuohuu koski, ja tuosta vierestä kulkee
oikopolku koskensuulle, ja koski on ällistyttävän kaunis
kunhan sen löytää. Ehkä veljet eivät välitä kuulla
mutta kun bussi ajaa tienhaaraan
ja tekee käännekohdassa pienen korjausliikkeen
hän päättää yrittää. Aika on ihmeellinen asia
mitä kaikkea se voikaan korjata
miten paljon se voikaan sovittaa.
Ehkä he löytävät jotain.
Vanhus ja kirjoituskone
Voit luonnostella virkkeen, ja palatessani keittiöstä
kahvikupin kera, unohtaa mitä olit kirjoittamassa.
Kerta toisensa jälkeen. Miltä se tuntuu?
Joudut ristikuulustelemaan itseäsi: ”Tässäkö tosiaan istuin?
Työtuolini on ainakin lämmin ja Underwood
vaikuttaisi yhä kehräävän”.
Voit käydä avaamassa oven, jonka koputuksesta
ei vaikuttaisi olevan vastuussa kukaan.
Löytää tohvelisi verannalta tuulikellon alta
ja palata kirjoituskoneesi ääreen kysymään itseltäsi:
”Minäkö tämän kahvin olen keittänyt?
Se vaikuttaisi ainakin höyryävän”.
Olen näemmä kirjoittamassa, mutta tarina vain
katkeaa, katkeaa, katkeaa.
Enkä tiedä, miten se jatkuu. Miltä se tuntuu?
Niin usein tuntuu kuin olisin tässä huoneessa ensi kertaa.
Osa laatikoista tyhjiä, vasta siistitty.
Muistilappuja siellä täällä, lyhytkestoisen muistini jatkeita.
Ja niille oma järjestelmänsä.
Muistan vaimoni,
vaan yhä uudestaan palaan samojen kysymysten
ääreen: miksei hän ole täällä?
Valokuvat ovat poissa. En pidä niistä.
Haluan muistaa asiat tavallani.
Mutta yhä vaikeampi minun on palauttaa mieleeni,
mitkä muistoista ovat uusia, mitkä vanhoja.
Se on kaikki totta, mutta ei vain tunnu siltä.
Virkkeeni täytyvät olla helppoja ja napakoita.
Keriä sanat ajatuksen langaksi, muuten
ne vain lentävät hauraina ovista ja ikkunoista.
Kuin teeret muruvarkaissa.
Enkä pysy perässä. Mutta minulla on aikaa.
On keskipäivä. Kävelen ensin. Järjestelen sanat sitten.
”Papa!”, joku hihkuu pihalta.
Suloisesti. Niin, että minäkin ilahdun.
Suljen silmäni.
Ja vaikka tiedän, että muistini pian puuroutuu,
kun avaan silmäni, on maailma vielä täällä.
Se on asia mihin voin luottaa.
”Papa! Papa!”
On parasta mennä katsomaan.
Ottawassa asui kerran mies
joka pelkäsi joutuvansa auto-onnettomuuteen,
mikäli ei napsauttaisi kahvinkeitintään pois
ja päälle, kuusi kertaa, joka aamu
ennen töihin lähtöä.
Ja kuusi kertaa hän keittimen laittoi päälle
ja sammutti. Tunnontarkasti kuin kellotaulu.
Ennen aamukahvia ja sen jälkeen,
ennen suihkua,
suihkun jälkeen,
ja kaksi kertaa ennen ovesta poistumistaan.
Sitten otti tasan kaksikymmentäkaksi päättäväistä
askelta autolleen. Ei yhtään ylimääräistä, eikä askeltakaan
vähemmän. Vain tasan kaksikymmentäkaksi askelmaa
kotiovelta, sillä jos niitä kertyi toisenlainen määrä,
täytyi hänen tehdä tuo kaikki alusta; mutta sen
verran runsaasti oli harjoitusta, että useimpina päivinä
luonnistui kerralla.
Se oli hänen jokapäiväistä todellisuuttansa
tuon ohikiitävän hetken.
Jopa kahjoilla on oma syklinen poljentonsa.
Se oli itsepintainen valssi, jonka hän oli kehittänyt,
ja vähitellen se alkoi elää omaa elämäänsä.
Iltapäivällä tuo kaveri oli jo neuvottelemassa
isoista diileistä. Ei mikään narri siis, vaan jotain
tämä Don Quijote teki selvästi oikein,
kunhan pääsi yli aamuja kalvavasta riitistään.
Eikä siinä oikeastaan, kun tarkemmin ajattelee,
ollut kummempaa kuin tieteilijässä,
joka uskoo jumalaan. Johonkin niistä,
tai kaikkiin yhtä aikaa.
Hän teki työnsä hyvin tässä universumissa,
vaikka änkyttikin, ja vaikka uskoikin kahvinkeittimensä
olevan riivattu, ja kohtalonsa kahlittu sen oikukkaaseen mekaniikkaan,
ja vaikka hänen neuroottisuutensa olikin loputonta.
Hän neuvotteli vielä monta isoa diiliä, nousi isoksi kihoksi itsekin,
osti pelastuskoiran, nimesi sen Grace Kellyksi,
ja eli pakkomielteisen kauniin elämänsä onnellisesti loppuun
tyrmäävän harmaanpurppuraisessa Ottawassa.
Dostojevski saapuu Helsinkiin
Oletteko koskaan pokkuroineet
Dostojevskin kanssa
pitkin öisiä Helsingin katuja?
Niin juuri, sen Dostojevskin.
Ei tämä mikään kompa ole,
jos tunnet jonkun samannimisen, hyvä niin,
mutta en minä häntä tarkoita.
Minäpä olen, kerran,
ensimmäisen ja viimeisen.
Ei, ei. Kysytkin tyhmiä,
en tietenkään selvin päin.
Juovuksissa olin. Taidettiin olla kaikki:
minä, 200-vuotias Vladimir ja Roskolnikov.
Pitkin Annankatua horjahdeltiin,
käsi kädessä ja lyhyin askelin.
Kuin kolme sirkusponia pronssirummun tahtiin.
Ohi tarpeillaan olevan toverin,
höyryävän pissalätäkön,
raitiovaunujen kirsikanpunaisen huomiovalon,
ohi puiston itäkulman,
vanhan vihkikappelin.
Ohi vaatturiliikkeen,
ohi antikvariaatin ikkunan, jossa Lolitaa
myytiin kahdeksallatoista eurolla,
W.B. Yeatsia kahdellatoista.
(Nabukov näyttää vieneen tämän erän),
ohi rakennustyömaan savilietteen,
ohi tweedhameeseen pukeutuneen katuprinsessan,
ohi pitkävartisen
biljardipallosilmäisen en-tiedä-minkä.
Kunnes tulimme porttikongin kohdalle,
jonka olisi voinut väittää vievän kotini ovelle,
mutta saatoin siinä tilanteessa olla väärässä,
oikeinkin hyvin, ja varsin ymmärrettävästi,
sillä olinhan vasta muuttanut, ja kuten todettua,
melkoisen päihtynyt. Kaivelin tovin taskujani
avaimia etsien. Tuntuivat tyhjiltä
farkkukankaisilta ongintapusseilta vailla toiveikkuutta.
Eikä venäläisistä tovereistakaan ollut apua.
Taisivat päinvastoin vain pahentaa tilannetta
(kuten kohta selviää).
”Mitäs kantelet?”, kysyi miehen ääni.
”Vanhaa toveria tässä vien kotia”, vastasin.
”Saatanan ryssäpaskaa”, mies sanoi.
Tuon kuultuani tunsin, kuinka miehen nyrkki
iski minut maahan, kumoon kuin kiikkerän osterivadin.
Dostojevski kellahti vireeni porttikongin seinustalle.
Miehen röhkimisäänet poistuivat, konjakkihuurut jäivät
lepattamaan vielä hetkeksi.
Mekkalaa säikkynyt musta kissa,
kenties Bulgakovilta karkuun päässyt,
juoksi sisäpihan poikki. Ja olisin voinut väittää,
että se jodlasi mennessään.
Minä, burgundinenäinen Lucky Luke, tuijottelin
kaikessa rauhassa tähtisumua,
vaan siinä hetkessä en ollut aivan varma, olinko
juuri pudonnut Jolly Jumperin selästä vai käymässä
vain kuunuotion ääreen lepäämään.
Yhtä kaikki, mielessäni saattoi silloin vilahtaa
ohuen utuinen oivallus.
Eiköhän meidän – Dostojevski, rakas ystävä –
yhteiset yölliset kävelymme olleet tässä.
Itkijänainen
Olet kenties lukenut itkijänaisista
enemmän kuin minä
mutta minäpä kerron sinulle erään tarinan
Françoisen kertomana tosin
mutta miksemmepä häntä uskoisi
ja tätä tarinaa todesta ottaisi.
Tänä talvena oli kuolema epätavallisen pitkällä matkalla.
Vallaurisin itkijänaisista paras istuu pöydässä.
Täälläpäin hän on yleinen vieras, jota ilman
kukaan ei kuole. Vain rutiköyhät.
He kuolevat kuin koirat.
Hän syö omaisten kanssa tukevan aterian.
Niin raskasta on itkijän työ, etteivät kyynelet
tyhjällä vatsalla virtaa. Ja samalla kun he syövät
saatan kuvailla häntä hieman. Vaan sitten harmikseni muistan
että niin on hän kaapuihinsa verhoutunut, ettei
naisen palkomaisen, lähes nunnanpuvun, suojista erota
kuin arpisen kotkannenän täynnä kohoumia sekä rehottavat
mustanpuhuvat kulmakarvat yhdistymässä saumattomaksi
nenänselän sammaljuosteeksi. Tarjoiltavien mielikuvien
valitettavan niukkuuden yhteydessä voin tietysti kiinnittää
huomion siihenkin väistämättömään tosiseikkaan
että haluammeko todella pöyhistellä näissä ajatuksissa kovinkaan pitkään.
Sitähän minäkin. Siirrytään tarinassa eteenpäin.
Hän istuutuu kuolevan puuvuoteen kylkeen.
Tekee sen tuhansien aiempien kertojen sopuisalla
harjaantuneisuudella. Joskin silti jokainen kerta kirnuaa
hänen sisuskalunsa jännityksestä aina eritavoin (kuin hourupäiseksi
ukkospilveksi), jonka onnekseen vain yhden ainoan kerran
on joutunut viimeiselle matkalleen valmistautuneen vuoteen viereen
nielunsa kautta ylös toimittamaan. Vaan tällä kertaa, tuttuun tapaansa, vain
rykäisee muutaman takiaispallon kurkustaan.
Sitten alkaa pitkä kuolinkamppailu
kun kaikki tämän ihmisraasun tärkeät elämäntapahtumat
käydään läpi. Nauretaan ja itketään.
Vanhoja aaveita kihisee pintaan.
”Muistatko tuon ja tuon?” ”Ensimmäisen punaisen keinuhevosesi?”
”Kun miehesi lähti sotaan, ja surit kolme pitkää päivää?”
”Muistatko, kun menetit silmäsi? Näit painajaisia; luulit korpin nokkineen sen”.
”Entäpä siskosi, muistatko kuinka hän toi ensimmäisen
poikaystävänsä näytille? Ei halunnut kertoa vanhemmille
mutta luotti sinuun. Ja lopulta tuosta poikaystävästä tuli
sinun miehesi. Joka lähti sotaan. Ja jota palavin silmin surit kolme pitkää päivää.
Ja sitten siskosi menehtyi tuberkuloosiin”.
”Muistatko, muistatko kaiken tämän?”
Vallaurisin paras itkijänainen istuu vielä tovin
sängyn vierellä. Iltaan mennessä muisteltava loppuu.
Fournasin korttelissa tulee hiljaista. Kuoleva kuolee
ja kuunsirppi verestää. Hän voi aloittaa tuonpuoleisen elämän.
Onnellisena ja vapaana.
Entä, mitä tapahtuu itkijänaiselle?
Tarinan mukaan hän oikaisee paluumatkalla kotiin
niin vastentahtoinen on kulkemaan köyhän
italialaisperheen talon ohi
(heidän väitetään syövän kissoja
liian uteliaita kettuja
ja varastelevia variksia
olevan epämääräistä porukkaa muutenkin).
Ja siksi ateljeen kautta kulkiessaan
tähtikuvioita kummastellessaan
ei pimeällä huomaa viemärin avointa kantta
vaan putoaa kaivoon
juurikaan tynnyriä harteikkaampaan.
Kunnes aamuvarhain
maailmansa pohjalta
tämä itkua vaikeroiva nainen löydetään.
Pelastetaan liiankin ironiselta kuolemalta.
Liian aikaisin päästettiin Ketchumiin
Hoitaja, hoitaja
olen valmis lähtemään kotiini,
tervejärkisyyteni kahleet kaikonneet.
Pääni jo niin sekaisin vuosikymmenten
juomisesta ja kirjoittamisesta ja sotimisesta,
etteivät siinä sähköhoidot paljon auta. Turhaa työtä, sanonpahan vain.
Tätä suurta amerikanpelikaania eivät kallonkutistajat pelasta. Ja paskanväriset
torakatkin vilisevät. Mielisairaala, tämähän on se kirjailijoiden pyhiinvaelluspaikka.
Sinne kun tahtomattaan päätyy. Tai omasta tahdostaan saapuu.
Toisinaan salanimellä. Emmehän halua koko maailman tietävän
kuuppamme olevan luhistumassa.
”Entinen kirjailija. Ei saa häiritä”, me kirjoitamme oveemme.
Reviirirajan alta joku työntää toisinaan kirjeitä ja ihailijapostia.
Pelästyy jos kuulee, kuinka varjonyrkkeilemme. Pettyy jos nukumme.
Ovensuusta tyrkättiin viime yönä leivosrasia sekä suolamanteleita.
Erotin myös gramofonin äänen.
Joka tapauksessa.
Haluamme olla mieliksi yhteiskunnalle. Tehdä kerrankin
mitä pyydetään. Mutta miten tosiaan kuvittelette meidän
jouduttavan parantumistamme? Sellaisesta, mitä emme edes usko sairastavamme.
Minä ainakin olen liian kiireinen kuntoutumaan. Karismani ei erakoidu.
Tänään juomme viiniä hoitajien kanssa. Punaista, valkoista ja rommia.
Brandyakin olisi, mutta haluan pysyä tolpillani huomenna.
Huomenna lääkäriystäväni vievät minut ampumaan fasaaneja.
Harhaluuloinen, masentunut itsemurhavietti, he sanovat.
Nyrkkeilijä, juomamies, uhkapelaaja, minä vastaan.
Lääkkeeksi tarvitsen vain sellaista, mitä nautitaan
kulauksittain. Masennukseen ja psykooseihin.
Ja väkivaltaisiin uniin. Ja ikävään. Ja yksinäisyyteen.
Enkelit mustine siipineen ovat lähestymässä. Haaskalinnut
ja hyeenat kiertävät jo telttaani. Tunnen sen.
Näin unta isästäni viime yönä. Hänet veivät jo.
Vaikka kuinka kuuntelen kyyhkysten kurinaa
en saa enää otetta luomiskyvyistäni. Katson ulos. Taivaalla riittää pohdittavaa.
Äimistelen jättimäisiä, lähes groteskeja parsakaalipuita. Pihalla kuhisevia hyasintteja.
Ja aamiaiseksi mutustelen hopeapilviä. Mutta sanat eivät
pulppua. Tempoilevat vain. Kirjoituskoneeni on se traaginen hahmo,
joka kuolee lopulta yksin. Ennen minua.
On hetkiä, jotka ottaisin takaisin. Pojat, veisin teidät vielä kerran
katsomaan paloautoja ja junaratoja. Rodeoklovneja. Kuubaan.
Pyhän Markuksen kellotorniin. Niin monta kellotapulia vielä näkemättä.
Kuulla yhdessä nuotion rasahdukset.
Kaapia pikeentymät ja tervata vene huolella. Haistaa tervan tuoksu ja
koskettaa veden pintaa liukuvasta veneestä. Ja koskettaa hiussuortuvia
vielä kevyesti tervaisilla sormilla, kun käytte nukkumaan.
Kaikki pelkäävät nukahtaa vailla kosketusta.
Ei vielä nuorena, mutta sen jälkeen.
Hemingway palaa Ketchumiin,
mutta sanat eivät palaa enää koskaan Hemingwayhin.
Ja vain päiviä myöhemmin,
heinäkuun toisen varhaisina tunteina,
hän avaa kellarin oven, kulkee sinisessä aamutakissaan
ja tohveleissaan eteishallin poikki
ja kellarista ylös tuomallaan haulikolla
riistää henkensä.
Ruusunpunaisten pilvien takaa
löytää Kilimanjaronsa.
Aamu Notre-Dame-de-Viessä
Omistettu Jacqueline Roquelle, joka synnytti kaksi lasta, Clauden ja Paloman. Ja joka ampui itsensä vuonna 1986, 59-vuotiaana, masennusoireisena.
Jacqueline, muusani
sinäkö siellä
keittämässä kahvia
rakkaani, nuorikkoni
miten voitkin olla niin vireä
olet ylhäällä jo ennen Mouginsin aamua
huhtikuun lempeitä öljysävyjä
syvän keltaista
malvanvärejä
vivahtavaa vaaleanpunaista
puolihimmeää.
Lakana vielä päältä lämmin
kitinvalkoisella kellumassa mustia hiuksiasi
paratiisilinnun sulkia värialueella
voimaviivoina
luonnostellen oman rytmiikkaansa
olet jokaisen kivipiirrokseni arvoinen
taloosi piirtämän kalkkikyyhkysen
ja jokaisen tuomani ruusun.
Tänäänkö he tulevat?
toivon että he piristäisivät sinua
minuakin masentaa
mutta siinä kisassa rakkaani
sinä taidat viedä voiton.
Tiedän että rakastat kestitä heitä
pukea puolalaisen takkisi
kaipa he ovat minunkin ystäviäni
en tiedä enää
minun ystäväni?
he eivät tule yllättäen
eivät käy ilahduttamassa vanhaa taiteilijaa
täytyy minun heidät aina suostutella luokseni
yhteiseen huvilaamme.
Sinisen kauteni luonnossarjat eivät kiinnosta heitä enää
ruusunpunaisen kauteni harlekiinit ja akrobaatit
eivät ilahduta ketään
kuin kuvitukseni vanha kitaristi
etäännyn minäkin ajasta ja paikasta
ja rutistan mielessäni sivellintä
ruskeaa kitaraani
minun maailmaani
ainoa tapaani selviytyä
olla merkityksellinen.
Minä olen Pablo Picasso
kehikkooni selälleen kellahtanut espanjankärpänen
tänään on huhtikuun kuudes, härkätaistelupäivä
olen 91-vuotias, hengitän raskaasti, mutta olenhan vasta alussa
olen poika huilun kanssa, olen vielä, olenhan?
Jacqueline keittää kahvia tuoreista pavuista.
Jacqueline, Jacqueline
yöt
käyvät käsiksi ajatuksiini
ja enemmän kuin koskaan, tarvitsen nyt
suudelmaa, joka tyynnyttää nämä tuntemukseni
tämä aamu on pöllö, jota vastaan laiha kissa kamppailee
enkä tiedä pärjäänkö tuossa taistelussa
hirviöitäni ja turmeltunutta elämäntapaani vastaan
kun katson itseäni, näen vain
sulavaa väripigmenttiä seinissä
mosaiikkimuruisen freskon
naurutalon kuvastimissa mielipuolisen taiteilijan
ajan patinoiman jäljennöksen
muotooni kohdistuvan paineen
jonka ympäriltä tila kutistuu melkein olemattomiin
Joku ajaa pihaan
Jacqueline, punarintani
nousen
vain sinun vuoksesi
sinun aikasi on minun aikaani
kaada lemmenrohtoasi minullekin
tulen pian.
Hulvaton tarina yöpöydällä
Jopa rakastellessaan
hän tuumailee, kuinka saisi
tämän hetken sujautettua runoksi.
Hänen molonsa haluaa saada homman hoidetuksi.
Ja kun se saa, ja kun vaimo on siistiytymässä
kylpyhuoneessa,
hän repäisee yhden palan pyyhkiäkseen itsensä,
toisen kirjoittaakseen.
Ja mies kirjoittaa kaiken, mitä noiden kuuden
huumaavan minuutin aikana
hänen mielessään on käynyt.
Hänestä se on huvittava tarina.
Ja koko rakastelun ajan, jotta se ei unohtuisi,
mies oli toistellut sitä mielessään.
Hän asettaa ryppyisen paperin
yöpöydälle.
Vesilasin sen painoksi.
Hän liittyy naisen seuraan.
Mies kietoo kädet tämän vastapullistuneelle
raskausvatsalleen. Suutelee jasmiinilta tuoksuvaa niskaa.
He hymyilevät toisilleen peilistä.
”Haluatko kirjoittaa vielä hetken?” nainen kysyy.
”En tänään. Käydään vain nukkumaan. Kirjoitan aamulla”
He lusikoivat. Nainen nukahtaa.
Mies muistaa yllättäen erään
kesäillan lapsuudestaan, sirkuskentällä.
Hän muistaa heidän ensimmäisen tapaamisensa.
Hän miettii isäksi tulemista. Hän käy läpi
paljon asioita. Ne tulevat ja menevät kuin
pesuainehuurut. Hän unohtaa tarinan.
Mutta tietää sen olevan turvassa
yöpöydällä. Hulvaton stoori.
Hän kirjoittaa sen aamulla.
Tätä hän ei päästä karkuun.
Kojootit
Viisi kuukautta kevään tuloon.
Kiitos kynttilöistä. Sytytän kaksi.
Kohta joku kuolee. Verilöyly. Niin käy aina alussa.
Kaikkiruokaiset jumalan koirat
käyvät kiinni pitkäkaulaiseen ruhoon.
Repivät sen rintakehän kuin pajusta punotun korin.
Miten upea mielikuva. Picassolla oli
tällainen assemblaasi.
Sitten kaluavat munat pesästä.
Oksentavat niistä pennuille osansa.
Nuolevat kirkasta geeliä kuin mantelitahnaa.
Kojoottien reviiritaistelut eivät sisällä
verenvuodatusta. Se on sotaisaa tanssia
jossa kukaan ei kuole. Yksikään ei päädy raadoksi
kupliviin muta-altaisiin. Keskelle alppiniittyjä.
Niin toimii älykkään eläimen puolustusmekanismi.
Osapuilleen.
Kunnes sudet saapuvat, valmiina puukkotappeluun.
Ja nämä Yellowstonen altavastaajat juoksevat.
Kirmaavat konkortamäntyjen suojiin.
Enkä tiedä, ketä tässä pitäisi tsempata.
Niin käy aina luontodokumenteissa.
Viiden kuukauden päästä talvi
synnyttää kevään, ja kylmä metalli sulaa.
Jossain tuolla luonto teurastaa meikäläisiä.
Altavastaajia. Yksin ulvovia kojootteja.
Kuin Siouxeja, Cheyenneteja, yhä uudelleen ja uudelleen,
lähellä Great Snake Riveriä, lähellä Shoshone Fallsia,
lähellä tuulisen joen reservaattia.
Eikä Wyomingin joutomaassa, punaisten pilvien kudelmassa,
kukaan hautaa tämän laakson kuolleita.
Luen Eliotia ja haaveilen perhokalastuksesta Missourijoella.
Kuinka perhossiima väsyttää kalan, ja väsytystilanne uuvuttaa miehen.
Kuinka lähellä pohjan tuntumaa viihtyvä valkosilmäkuha
rikkoo pintavirran noustessaan maailmastaan maailmaani.
Hetkellisen jumaluuden tunne, kun se tempoilee käsissäni,
lähes halkaisee saaliin kiduskannestaan.
Sitten hellitän otteeni. Joki virtaa luoteesta kaakkoon. On tehnyt niin aina.
Turkiskauppareittinä. Höyrylaivoille.
Ja niin tuuppaan elukan suomuisesta pyrstövarresta
vedenalaiseen. Lähes kuin lapsen liukumäkeen.
Hopeinen sulkasuonitus sukeltaa ja katoaa.
Kynttilät väreilevät vielä hetken. Ja yksi hallava päivä loppuu.
Juuri nyt siedän kylmyyttä, mutta tsemppaan kevättä.
Jopa huhtikuuta, kuukausista julminta.
Joka ei ole vielä täällä
mutta lähenee.
Anna Karenina
Odotushuone
on sivukatumaisen hämärä. Kukaan ei näytä onnelliselta.
Kohta lääkäri työntää valoa korvaani,
vaikuttaa kuin etsisi haudattua aarretta niiden ytimistä.
Kysyy yleistä vointiani, johon
vastaan juuri niin kuin olen odotellessa harjoitellut.
Lupaan vähentää sitä, lupaan vähentää tätä,
ja tupakkaakin vain satunnaisesti,
kahvin tai konjakin kera.
Selkärankareuma ei vaivaa.
Nukun vähän, mutta hyvin.
Tiedän, ettei hän minua tuomitse. Nämä lekurit
haluavat meidän tekevän sen aivan itse.
Kukin tavallaan. Ja niin minä lupaankin tehdä.
Jälleen kerran.
Lähes asumattomassa, miltei hylätyssä hotellissa,
huoltohissin vieressä,
portieeri, aulapoika ja tiskaajapoika
kaatavat toisilleen drinkit.
Kukaan ei usko enää kukoistukseen,
odottavat vain sen rappiota. Ja kulauttavat Moskovan muulit
vanhoille hyville ajoille.
Kun vieraat saapuvat yksin,
ja yksin jurottavat pöydissään. Tai sitten
ovat toisilleen mököttäviä vahanvalkeita joutsenia.
Kukaan ei näytä onnelliselta. Ovat matkanneet tänne asti
murehtimaan. Ja tekevät sen
kukin tavallaan.
Rautatieasemalla
kello viisi, keskellä kalaparvea,
kukaan ei näytä onnelliselta,
vaikka paikka kuin tanssisali.
Kiinanpalatsikoira jää jalkoihin, järeät ovet
haukkovat kiireiset tähän valaan vatsaan.
Auki, kiinni, auki, kiinni. Sydämen läpät.
Kylmä veri pakkautuu marraskuussa sisään, kahvi mukaan,
kiireen vilkkaa ulos, ja kieltomerkin vieressä tupakoiva mieskään
ei vaikuta levolliselta. Vakioeleillään tonkii taskujaan
vain löytääkseen lisää aikaa.
Silmät kuin kaksi mustaa kiveä.
Käy hidasta kuolemaa.
Omalla katkeransuloisella tavallaan.
Junassa
joku lukee Anna Kareninaa.
Kukaan ei näytä onnelliselta.
Unikapselit yömyssyiksi ja
joka kuudes masennuslääkkeissä,
synteettisissä avuissa. Kukin tavallaan.
Kukin aina tavallaan. Enkelipölyllä
kemikaalihevoset päässä laukkaamaan.
Mutta asia luvataan hoitaa.
Ajallaan, kaikki ajallaan.
Tyttö vie sormea suuhun, isä kieltää.
Ei selitä, kieltää vain.
Tekee, kuten oma isäni. Kieltää vain.
Ja aina vääränkokoiset jakoavaimet.
Avaan television. Lainsäätäjät eivät näytä onnellisilta.
Eikä päivääkään hukattavana,
siinäpä heidän viestinsä.
Luonto lähettää omansa: muovimeret, öljylinnut, uhrilampaat.
Kuinka kaunopuheisesti he puhuvat,
nuo kivikasvoiset sfinksit, huolissaan kuin unet.
Tänään he tuhkaavat sanansa,
huomenna muskettinsa.
Ja minä kuuntelen heitä,
tuota elotonta paljesoittimen huminaa.
Työnnämme päämme maailman pätsiin,
ja ryöstämme kesältä viherhelmat.
Joku osoittaa ruumisvaunut
nukketeatterin sokeille keisareille.
Kiellä koko ongelma, sitten koko olemassaolo.
Valheet ja älyttömyydet, hulluuden tavat.
Eikä päivääkään hukattavana, kuumailmapallomme
luhistuu. Nyt toimiin kuin mehiläiset.
Siinäpä heidän viestinsä.
Se mitä juuri kuulitte, oli silmänkääntötemppu,
hevonpuppua, humpuukia. Sirkuspellet hämäämässä
taalereilla ja hopeadollareilla.
Kuka antoi heille, muttei meille, oikeuden käyttäytyä kuin lapset?
Suljen itseni tältä.
Suljen television.
Huonoja uutisia,
maailma on rikkinäinen lelu.
Jokainen ampuu itseään nyrjähtäneeseen sydämeen.
Kukin tekee sen tavallaan.
Tajunnanvirtani hyökyy tänään avoimesta venttiilistä.
Huomenna on sekin jo päivän vanhaa.
Perhana, miten korvaani vielä särkee.
Hyviä uutisia, saamme onneksi reseptin kaikkeen.
Vaan jo huomenna
on sekin riittämätöntä.
