Siirry suoraan sisältöön

Kaikki pienet kullanmuruni

All My Pretty Ones

Valikoidut runoni

Kurkkaa "syyshukkapoetry" Instagramista

Miehen elämäntyö

Alussa on lähikuva miehestä.

Kultainen leikkaus. Rakeinen resoluutio.

Ja ukonketale valokeilassa. Imperiuminsa miedossa hehkussa.

Keskellä kontrastien värinää.

Keskellä tiheää metsäänsä.

Keskellä järsittyjä lastuja ja notkeita puita.

Tästä on hänen määränsä aloittaa.

 

Oli hän kuusi halkopinoa saanut kasatuksi.

Pahimmat ryteiköt raivatuksi.

Sitten laiturinpaikka. Näkymä naapurin veneelle.

Saunamonttu ja aitan syvennys.

Kunnes nekin täyttyivät hirrestä. Ja vaikka piippu

oli kesken, tuli sekin valmiiksi.

Sitten kiuas ja muuripata. Takka, kiuaskattila ja lauteet.

Saunan ikkunasta panoraama lahdelle.

Sähkökaapelit rantaan asti.

Kottikärryistä pyöränurat, jonne viima vyöryttää hiekanjyviä.

Lohenpyrstönurkkaan hän ripustaa pöllyävän takkinsa.

Oleilupaikka varjokohdassa. On nimittäin voileivän aika.

 

Ottakaa lähikuvaan tämä aikaansaava mies, joka vaimeasti hengittää.

On hänelle luvattu kolme vuotta elinaikaa.

Lääkäri sanoi, että nämä olisivat hänen typistetyn loppuelämänsä reunaehdot.

On siis enää vain ajan kysymys, kun kuoleman musta kaapu puetaan miehen harteille.

Kun ukosta tulee painoton hiilikopio muistojen kuvakarusellissa,

jonne kaikkien isät lopulta päätyvät.

Eräänä päivänä kyhää mies uutteruuttaan puusta kyltin.

Ja kyltille männystä lähes mittaisensa varren.

Kylttiin kaivertaa tonttinsa nimen.

Ja kun palautuu voimasta ehtyneisiin käsivarsiin taas vimma,

lyö sen maahansa. Tiensä varteen.

Ukonriekaleesta ikuistetaan kuva tuon kyltin vieressä.

Se on juhlava kuva. Kuin kuninkaasta.

 

Kuvanauhurissa pyörii video miehestä. Kasvot saturoituneet

paahteenpunertavasta auringonloimusta.

Vasta silloin sen tajuan. Hämmästyn ajatusteni murtamasta koodista niin,

että minun on vaikea ymmärtää, miten sen oivaltamiseen näin kauan kuluikin.

Kyse oli miehen elämäntyöstä.

Jotain mikä toi hänelle merkityksen tunteen.

Minkä hän siihen kärsivällisesti pystytti. Mikä vieläkin seisoo.

 

 ”I got to bet that your old man became fascinated with his own plans”

 

Ja kun olen tovin näitä tässä pohtinut, avannut ikkunoita menneeseen,

luokseni saapuu vahva tunne siitä, että minun täytyy kysyä itseltäni jotain.

Vaan saiko isäukko valmiiksi sen mitä halusikin: tuon alimitoitetun elämänsä aikana?

Saiko ukko valmiiksi sen mitä halusi perinnöksi tähän maailmaan jättää?

Uskon näin. Jotain mikä vieläkin seisoo. Siellä missä sillä on merkitystä.

Kauan hänen olemassaolonsa jälkeenkin.

En epäile sitä lainkaan. En kerrassaan lainkaan.

Samasta syystä minäkin kirjoitan. Sana kerrallaan.

Postuumisti hänen maailmaansa ihaillen.

Marcel

Pikkupojat. Monin tavoin niin vallan veikeitä.

Heitä harvemmin kiinnostaa vanhempiensa ammatit.

Lapset eivät ole ihailijoitasi. He ovat lapsiasi.

Ja isät alkuun aina niin herkkätunteisia.

Eräs taiteilija haluaa pojanviikarinsa kiinnostuvan maalauksistaan.

Ei, sanoo poika. Mitä ihailemisen arvoista tuossa nyt on?

Kastuneita värilaikkuja siellä täällä. Ja kuvanveistoateljeeseen ne mokomat eivät minua päästä.

 

Nelivuotiaalle näissä maalauksissa ei ole paljoakaan pohdittavaa.

Isän puku on tylsän harmaa. Tuhat hautausurakoitsijan vakavaa

ja tylsän harmaata sävyä koko ukko.

Häntä kiehtoo enemmän työkaluvajat,

veturinkuljettajat ja isänsä keikarimainen autokuski.

Notkoselkäinen mekaanikko Marcel.

Vaitonainen mies, joka ajaa autoja upeassa univormussa ja pidäkkeettömässä viiksityylissä.

Kiillottaa kankaan palalla tummankultaisia kypäriä.

Ja korjaa moottoripyöriä kaksinkertaiset likamöykyt käsissään.

Jonka niukkaa, mutta pahasuista puhetapaa ja kiikkerää käyntiä poika matkii.

Piikikkäästi mahansa epäsymmetriseen kaareen pullistaen.

Ontuen ontuvin jaloin. Vallan eri sarjaa tämä mies.

 

Ei isä tästä kuitenkaan pahastu.

Niin vähän hän pikkupoikien

päähänpinttymistä ymmärtää. Ei hänen aikanaan autoja kylässä näkynyt.

Ei hän niistä koskaan jyvälle pääsyt.

Huvittaakseen poikaa Marcel juoksuttaa itseään pronssinruskeaa neidonkorentoa karkuun.

Lonkkamurtumasta ja huonosta silmästä huolimatta. Kysyy pojalta, ja aluksi poika ei tiedä,

mutta sitten saa kuulla, että sudenkorennot ovat asuttaneet maapalloa jo 300 miljoonaa vuotta.

Pojasta luku kuulostaa isolta.

Isä kuulee naurunkiljahdukset, ja ilo etsiytyy jälleen kerran sinne minne se kuuluukin.

Kivivaahteraselkäinen Dulcimer muistuttaa everstivaarin keväisestä poismenosta.

Ja kunhan poika tuosta sen laminoitua kuusenlatvaa pidemmäksi kasvaa,

soitamme vielä yhdessä. Laskemme kaarnalaivan. Ja muita isäpoikajuttuja

virtaavien vesien äärellä.

Marcel tietää olevansa tuolle pojalle

läheisempi kuin kukaan juuri nyt.

Niin tavattoman onnelliseksi se tieto hänet tekee.

Sylintäydeltä liikutusta, sillä

hän tietää pojan pysyvän pikkupoikana vielä tovin.

Vielä tovin.

 

On tuota aikaa kuitenkin joka päivä

aina vain yksi vähemmän.

Kunnes kiinnostus likamöykkyihin

ja maailman vanhimpiin lentäviin hyönteisiin katoaa.

Leikki

Peli petankia.

Laumasieluiset ukot tanssivat tämän elämän tahtiin.

Vihkiytyneenä leikkirauhan ja kilvoittelun äärelle. Yhdenvertaisina. Kevytsydämisinä.

Paljastaen todellisen luonteensa. Valoisuutensa kuin kauniin verhon takaa.

Rytmiä ja harmoniaa, tässä hiekanhaaleassa aamussa.

Ikäiseni eivät tee asioita, joita minä teen.

Mutta nämä ukot,

löytäneet elämän virtaavuuden.

Leikin kutsun. Nuoruuden jälkihehkun.

Kaikenikäisten oikeus on heilläkin,

tehdä samoin kuin menneinä aikoina.

Kuka heitä estäisi?

Muut kuin he itse.

 

Kun istun kahvilassa Istanbulissa

lumoudun kissojen leikistä.  Joka jatkuu ja jatkuu.

Ja ei pihallakaan leikkimaailma luhistu. Leikinturmelijat puhalla pelin tenhoa poikki.

Vaikka pallo pojilta hetkeksi kaduille karkaakin.

Ja nuo ukonkepeydet välkkysilmineen. Leikin taikakehässä.

Vieläkin muistossani. Enkä aio päästää tuosta hetkestä koskaan.

Yksi heittää. Yli kalkkiviivan.

Kesyttämättömän riemun pöllähdys.

Ja sinne sen hohde jää. Vaikka ukot jo tunneiksi poistuneet.

Sillä ulkona peli ei koskaan lakkaa. Ei leikin aines ehdy.

Leikki kulttuuriakin vanhempaa. Ja aina joku tarraamassa sen kutsuun.

Kuka heitä estäisi?

Leikkiviä ihmisiä.

Muut kuin he itse.

On isänpäivä

ja kaikki laittautuneet hienoiksi.

Lapset juoksevat jarrusukkasillaan ravintolan poikki

kuin painavat suorakaulaiset linnut.

Olen ahtanut itseni takaseinän lounasloossiin,

jossa luen ulkotakki päällä Mac Montandon

toimittamaa kirjaa Tom Waitsista. Korianteri kovettuu

vielä poskien tyvissä.

Parransänkeä on kiva rapsuttaa ja iskeä lapsille silmää.

Eivät ne variksenpelätintä pelkää, nauravat vain.

Eivät ilkikurisesti, nauravat vain.

Vasta vedetyt vieteriapinat, juoksevat vain.

Kiiltolakkaisella lattialla rytmillisesti napakin askelin.

Eivät kilpaa, juoksevat vain.

Laminoitu ruokalista lentää. Yksi lapsista pysähtyy nostamaan

sen minulle. Virnistää harvennetulla hammasrivistöllä, josta puuttuu

useampi sotilas. Pojalla on farkuissa ompelein naitettu housunpaikka.

Jo toisesta reunanheltasta hapsottaa. Pidä kiinni housuistasi poika! Muussa tapauksessa

täytyy muutaman päivän päästä tikata uudelleen.

Toivon, että poika halaa isäukkoaan tänään.

Lukuisina ryppäinä.

Tee se useaan kertaan poika. Älä epäröi!

Niin minä hänelle vinkkaisin. Se on paras takeesi.

Sillä muussa tapauksessa tulet vielä huomaamaan,

kuinka huolettomasti etenevän elämäsi varrella rakkauden sumu

vain haihtuu olemattomiin.

Jonnekin unohduksen vuorijonojen värittömyyteen.

Ja kun kadotat merkityksen. Ei se välttämättä koskaan palaa.

Mutta nyt. Menehän siitä riiviö.

Waitsilla on hyvä juttu kesken. Kuten aina.

Ovihommista ja muurahaisfarmeista.

Melaina Kholee

Siellähän sinä

hikotellen rappusten alla

nuhanenä, nuhakerä

hiilikaivoksen harmaasta ryöminyt

käpertyneenä huonekaluksi

ja hievahtamattomana

kuin tämän kaupunkiasunnon kesä

 

josta lapset juuri hipsivät uimaan

ja uunituore pullan höyry

jota äitimammani tapasi leipoa sunnuntaisin

niissä muistikuvissa joissa olen

ehkä kahdentoista

karkaa ikkunaluukuista

naapuruston ilonpitoon

 

täällähän minä

puoliunen keinussa

puuskutan iltapäivää

tämän koiravanhuksen kanssa

olemme kärventyneitä valaita rannalla

työntäkää meidät viilentävään mereen

avatkaa pihaportit ja viekää edes ulos nuuhkaisemaan

erämaata, paloposteja

 

tätä pattitilannetta ei kestä kukaan

pitäisikö tehdä asialle jotain

laittaa jotain kuntoon

aloittaa jotain: suruttomuus

vaihdetaanko rooleja

ota sinä minun

 

ja niissä muistikuvissa

joissa olen kuudentoista

saatoin makoilla juuri tässä

samassa paikassa

suudella tyttöä

lävistettyine korvineen

polttaa takapihalla röökin

 

sohva on tosin eri

äiti on vaihtanut

monen asian paikkaa

miten mustankipeä olinkaan silloin

niin paljolle, kun taas juuri nyt

sinulle: muistijäljissäni kaikuvalle nuorukaiselle

 

vaihdetaanko rooleja

matkaan ajassa

sen tytön harmittomiin

herukan makuisiin huuliin

rakastelun kamppailuihin

ja suutelen savukkeen

suitsukkeeksi taivaalle

 

koira nukahtaa könttyjalkoineen

kuinkas muuten

sulkee valaansilmänsä

tyttö katoaa

pitäisikö kirjoittaa

kursia paperille jotain

toiveikasta

 

ja niissä muistikuvissa

joissa esiinnyn

joskus syksyllä

syömme illallista

isäkin on paikalla

kysyy päivästä

 

vastaan jotain mikä kelpaa

kärsimätöntä muminaa koko ilta

sateenropinaa

mutta se on perhearkea

tylsää, tavallista

mittakannuja, taloudenhoitoa

mutta miksi minä näitä mietin

en saa otetta edes omista kuvitelmistani

historiaa ei voi vaihtaa parempaan

 

en aio nousta

vaatisi syyn pakottaa itseni

ja niitähän minulla ei ole

siinä suhteessa tilanteeni

ei ole kaksinen

tämän päivän suhteen

 

melankolia on merirosvo

joka nousee laivaani

se on tarpeeton

mutta välitön

kasvaa kuin käärmekuusi

ulos pajuhäkistään

 

koirakin herää ja tuijottaa minua

liuskaista kuononselkäänsä pitkin

kuin jumalauta jotain Jaska Jokusta

tuomitsetko sinäkin

pidät sellaisena tyypillisenä luuserina

jolla vain on huonoja päiviä

vähän useammin kuin muilla

 

arvostan teräväsilmäisyyttäsi

nukutaan kuitenkin hetki

mietitään sitten lisää

millaisia temppuja keksitään

päivä nyt ei ole

lähellekään menetetty

kaikessa verkkaisuudessaan

Haastattelu

Kello varttia vailla jotain,

kuten tarkan ajan

enää muistan,

ilmestyn paikalle.

Tihuttaa. Pian sataa.

Olen tämän huoneen alaston mallinukke

ja orpo ilmapallo,

joka saapuu puhtaana kuin heroiini,

poistuu pölyisenä karkurina.

Vailla salattavaa, ilman suojaa,

arvokkaasti köyristellen,

kunnes minut puhkotaan,

kituutetaan,

imetään rutikuivaksi

keloksi.

 

Tulin tekemään taikatemppuni.

Hokkus pokkus, Harry Houdini,

jos saan esittäytyä.

Mutta mitäpä niistä et olisi jo nähnyt,

tunnet ne minuakin paremmin.

Koristelen huoneesi hunajahymylläni,

uusilla säihkyvillä kengilläni

ja lausun jalokivet syliisi.

Tulen sellaisena kuin olen

ja kerron juuri sen, mitä haluat kuulla.

 

Vaan olenko aikasi väärti?

Sinä tunnet minut,

heikot kohtani,

jopa kuolemantähdellä oli sellainen,

miten ei siis minulla.

Ja niin tunnen minäkin sinut.

Siispä säästän sinut liirumlaarumeilta

ja muulta höpöpuheelta.

Puhutaan suoraan, ei niljakasta laskelmointia.

Kiitos ei, lakritsi takertuu hampaisiin, eikä minulla

ole purukumia mukana. Kahvi maistuu oikein hyvältä,

kiitos kysymästä. Se ryhdistää.

Käydäänpä seuraavaksi läpi tarvikelistaani.

 

Mehiläistenhoitaja ja seilorina. Viimeiset neljä vuotta.

Yksinäistä hommaa. Kaipaisin siis vaihtelua.

Jaksan nostaa öljytynnyrin suorille käsille.

Siivota matkamuistomyymälän hyllyjä. Tai kavuta

hopeakaivoksen tikkaita. Kaikki käy.

Olen muodonmuuttuja. Ainoastaan

maustekauppiaana, kokkina

tai eläintentäyttäjä en arvele pärjääväni.

Voimakkaat hajut käyvät silmilleni.

Ihan jo sipulista kyyneleet kihoavat.

 

Mitä haluat vielä tietää neiti haastattelija?

Olenko paras henkilö tehtävään?

Ylipäätään kykenevä mihinkään?

Mies pelkkää puuta ja heinää?

Onko pääni vain kasa kirjoja

vai osaanko aidosti jotain hyödyllistäkin?

Senhän te haluatte tietää: mitä työkalupakistani löytyy?

Olenhan ainakin mies, en voi siis tulla raskaaksi.

Jäädä pois töistä. Olisiko siitä etua?

Tämä musertava joutenolo alkaa risomaan.

Olen vain kirjoittanut. Näitä helvetin hakemuksia

lähinnä. Ja muutamia runoja. Melko koruttomia

nekin.

 

Sinun täytyy jatkaa. Hyvä on. Hyvä on!

Saithan kaiken talteen?

Hyvä. Olisipa meillä enemmän aikaa.

Soitathan minulle. Sovitaan jotain.

Olen hyvä ja rehti mies.

Tulin sellaisena kuin olen.

Ja nyt huuhtoudun pois

pois, pois, pois…

napin painalluksesta

jälleen kerran.

Kerron teille okkulttisesta unesta

Minä en ole sen näkijä.

Se muovautuu erään viattoman barokkilaisen

säveltäjän pulskanturpeissa hermoverkoissa.

”Giuseppe, viulusi, anna se minulle”.

Giuseppe on ymmällään.

Kuin jokin pirullinen pulmapeli olisi langetettu hänen murrettavakseen.

Miksi itse Beelzebub tohti himoita jotain hänelle niin rakasta.

”En varmasti, hanki omasi”.

Paholainen kuulostelee terävillä korvillaan.

Katsahtaa kulmiensa alta.

”Mutta minä olen tuon viulun valmistaja, itse helvetin sulttaani, se kuuluu minulle”.

Giuseppe kääntelee soitintaan. Sitä, jolla säveltänyt luomuksistaan tarumaisimmat.

”En usko sinua. Näethän, tämä on täynnä minua”.

”Tämä ei ole uskon asia Giuseppe. Kaikki viulut eivät ole käsistäni.

Mutta sinä tiedät, tämä on”.

Giuseppe tietää.

Viulua soittaessaan on riivattu.

Kuinka se kuljettaa muusat ja eläväiset kuvat luokseen.

Jotain kirottua tuossa kapistuksessa on.

”En voi luopua viulusta. Se on osa minua. Kaikkeni”.

Giuseppe likistää viulun rintaansa vasten.

”Ei Giuseppe, olet ymmärtänyt väärin. En ole viemässä viuluasi”.

Talttamaiset hampaat vilahtavat sanojan huultenhahlosta.

”Haluaisin vain soittaa sillä vielä viimeisen kerran. Käyhän se päinsä?”

Giuseppe ja paholainen mittailevat toisiaan.

Huojentuneena Giuseppe rohkaistuu:

”Tottakai, se olisi ilo. Soita minulle jotain!”

Hän ojentaa eebenbuisen viulun saatanalle.

Saatana koputtaa muuan kerran

sen alppivaahteraista kantta.

Kuiskaa jotain kaikukoppaan

kuin soittimen sielun herättääkseen.

Käy läpi hevoshäntäjouhien kireyden.

Asettaa sormensa otelaudalle.

Silmät kiinni lausahtaa:

”Giuseppe, mitä ikinä elämässäsi teetkin, kuulemaasi sävelmää

et saa koskaan soittaa uudelleen. Se kuuluu vain tänne. Jos sen teet,

tapaamme vielä uudelleen. Nämä ovat ehtoni”.

Tämän tähdennettyään upeat huilumaiset ja puhaltavat

sointivärit täyttävät Giuseppen aistiavaruuden.

Nuotit käyvät kirkkaammiksi ja metallisiksi.

Ihmisääniä. Vangitun neidon laulantaa.

Soittajan sormien liikkumisnopeus

ja jousenkuljetuksen tyylipuhtaus

keventävät myös Giuseppea polvista,

joka on luhistamassa viulun tanssin loitsinnasta.

Kuinka älykkäästi hän soittaa ja osaa säädellä

kieliin kohdistuvan paineen hurjimmalla mahdollisella tavalla.

Sellaista erheettömyyttä ei Giuseppe uskonut edes mahdolliseksi.

Soiton päätyttyä saatana ojentaa viulun takaisin

polviensa varaan kutistuneelle Giuseppelle.

Giuseppe ei sano sanaakaan.

”Viuluun Giuseppe, älä kiinny enempää kuin mistä olet valmis luopumaan.

Nämä ovat ehtoni”.

Giuseppea heikottaa, niin henkeä haukkoen hän herää jostain tuonpuoleisesta.

Tarttuu manattuna viuluun. Yrittää muistaa,

saavuttaa karkuun juoksevan esoteerisen sävelen ja villin unen, mutta niin on

kaikki kuulemansa sumeaa, että vain äänien riekaleita, vain varjoja kuulemastaan,

onnistuu sieltä täältä palauttamaan mieleensä.

On kylmä aamuyö Padovassa.

Giuseppe hytisee yksin pyjamassaan.

Kuin hiipisi selkäpiitänsä vain matoja ja toukkia.

Ja sydämen tynnyreitä puuseppä vasaroisi.

Sänky hiestynyt yhä kuunvaloa leiskuvasta miesparasta.

Tarinan mukaan kuolee vuosia myöhemmin

sapattiyönä

oman turmeltuneen demoninsa kuristamana.

Mutta tänään hän elää. Voimallisemmin kuin koskaan.

Kunhan saa vain vaatteensa puettua. Ja yöastiansa tyhjennettyä

kärrytien kaivantoon.

Minun Pariisini

Kello on, mitä lie. Roskakuski se ei voi olla, he eivät tongi noin ääneti.

Ja harvemmin keskellä yötä. Vaikka on sitäkin sattunut

viimeksi täällä matkustellessani. Tuo mies hyräilee jotain ranskaksi.

Tyypillistä ranskalaisille. Ja näyttää ihan pariisilaiselta.

Mutta ei sellaiselta tyypilliseltä pariisilaiselta kuin rouva Lavigne tiarassaan ja

koteloleningissään. Tai herra Lavigne. Tapasin heidät ystäväni kautta aiemmin tänään.

Galleriassa, viinilasit kädessä. Viiniä oli runsaasti ja se oli savuista.

Rouva Lavignella oli erivärisilmät ja kauempaa

hän näytti haltialta. Herra Lavignen pää oli kuin kuu,

täynnä hien kuivaamia kraattereita. Heidän ihonsa oli ryppyinen kaikesta rusketuksesta

ja he puhuivat paljon; lähinnä vihkiäisistään, kuherruskuukaudestaan ja muustakin.

Mies kunniavartiossa ei puhunut mitään ja näytti tylsistyneeltä.

Minä puhuin hieman ja saatoin vaikuttaa vielä pitkästyneemmältä.

 

Eikä näytä mies myöskään sellaiselta kuin neiti Hennequin, joka oli kovin

kiinnostunut runoistani, lähes yhtä paljon kuin nahkavarustuksensa istuvuudesta,

ja joka kysyi, olenko lukenut Elvardia tai Verlainea. Vastasin, aavistuksen päihtyneenä,

että lähinnä Robinson Jeffersiä sekä Joe Boltonia. Sitten hän nyrpisti

rahtusen varsamaisesti. Ja minä himoitsinkin hartaasti, että hän löytäisi jostain navettansa.

Istuimme ravintolan puutarhassa Hugo Trémauxin ravintolassa, jonka palatsimaisten plyysiverhojen sonnustamasta lasi-ikkunasta näki vain yhteen suuntaan.

Ei lainkaan kadulta sisään, sillä kadulta sisään ei haluttukaan näkevän.

Eikä tämä ranskaksi hyräilevä mies muistuttanut myöskään

 

Henry Trémauxia,

joka tulisi perimään ravintolan isältään,

ja joka esitteli, tyylikkäässä puvussaan, kuvia yltäkylläisestä lapsuudestaan,

joista yhdessä hänet oli viety viinitarhaan

opiskelemaan viinien makuja ja historiaa. Ja toisessa

ampumaan viisivuotiaana leivosia serkustensa kanssa.

Voi luoja. Poikaparka. Näytti kuvissa silinterihattuiselta sirkuseläimeltä.

Tarjoilija kiikutti kolme kulhollista kantarelleja. Sienet maistuivat

viskisiltä. Ja viskiäkin oli tarjolla.

”Kyytipojaksi”, herra Piaqet hekumoi jokaisen naukun perään.

Kunnes jemmasin sekä karahvin että viinikannun häneltä.

 

Vaan näyttää hyräilijä juuri sellaiselta pariisilaiselta, jollaisista muuan

piippua polttava, kolme sormeaan menettänyt Decamps satamassa

varoitteli lapsiaan. Meidän ja puosun kuullen toimitti puheensa.

Katseli pitkin kumpareista nenäänsä.

Ja sen kaiken sanominen ei kuulostanut hyvältä,

kuulosti pahansuovalta,

eikä Decamps vaikuttanut ihailtavalta mieheltä.

Veneensä oli kaunis ja juuri jynssätty, ja lapset sadetakeissaan keinuivat sen partaalla.

Decampsin paheksunta oli sitkasta ja hänen sanansa purevia,

ja hänen ajatuksensa lähes nylkeviä. Ja niin olivat sanat häneen pesiytyneet, että saivat minut

vieroksumaan tämän olemusta. Hänen arvokkuutensa,

se jäi pintakarvoihin.

 

Hyräilevä pariisilainen oli kuin ruokaa etsivä

saapasjalkakissa koleassa yössä, kylmäkellarin viileässä.

Tällaisen rahvaanomaisen kiertolaisen läsnäolo hienolla seudulla,

valon kaupungissa,

kuten olen antanut itselleni ymmärtää, voisi syvästi järkyttää

sen asukkaiden turvallisuuden tuntoa.

Hän on kuitenkin minun Pariisini. Jännittävä. Synkkä.  

Gotham City 11 minuuttia keskiyön jälkeen.

Nälkä ei tee kenestäkään pahaa, pahuus kenestäkään nälkäistä.

Joka syö vahvistuakseen, ei ahmiakseen, on yhtä lailla hyvä.

Vähitellen hyräilee pois, mistä tulikin,

tuo päivän kiintoisin kummajainen.

Lokki nimeltä Tesla

Sähkövelhot

Edison ja Tesla

yhdessä kalassa Atlantin aalloilla

Sandy Hookin edustalla kuunarilla

narraamassa kesäkampeloita.

Kaksi miestä kalastussiimoineen

ja siimoissa saalista.

Mikä näky se on mahtanut olla

höyhenpeitteisille ystäville

puhtaan valkoisille

siivenkärjistään harmailla

seuraamassa alusta.

Tietämättöminä. Vain nälkäisinä.

Yhtenä kesäiltana, myrskyä edeltävänä.

Niillekin eilisen ihmeet

tänään tavanomaisia.

 

Sain tämän runon kirjoitettua ja se kelpasi minulle.

Oli aamu ja vain tovi myöhemmin

lokki hilpeä

kippurakärkisillä kengillään

tupsukoriste myssyssään

lensi vastapäätä puiston puuhun.

Läpikuultavin sulkapurjein

yllätti minut penkiltä päiväunelmoimasta

puoliunesta norkoilemasta. Se ei ollut merilokki

tukevassa keltaisessa nokassaan tai lihanpunaisissa koivissaan.

Ei Thomasin tai Nikolan lokki. Ei Carverin lokki, istumassa oksalla

ikkunan viereisessä puussa.

Vain yksi monista kaltaisistaan, ja silti kerrassaan jäljittelemätön,

seuraamassa yksin kilteillä mustilla silmillään.

Kahvilasta ostamani lammaspiiraspalan houkutus

lennätti sen siihen. Ei mikään muu. Eikä sekään

ollut päiväänsä tätä hetkeä pidemmälle suunnitellut.

 

Ja nyt kun se kerran saapui elämääni

halusin antaa sille mahdollisuuden. Kotvan verran

sen toimia tarkkailin ja eräs tarina

palautui tyhjästä mieleeni. Aikomukseni kirkastuivat

ja piiraspalan syötyäni kävin uuden runon kimppuun.

 

Raapustin vihkoni yläkulmaan: ”Budapestin keskuspuistossa

(eli kuinka Tesla sai tarinan mukaan idean vaihtovirtamoottoriinsa)”

ja sen alle…

 

Ei ollut aurinkokaan ehtinyt vielä asettua

kajo vain

helmikuisena aamuna

kun muuan mies

korkeakantaisissa vihreissä mokkanahkakengissään

harmaissa mokkanahkakäsineissään

tervanmustassa knallissaan

ja silkkipaidassaan

asteli keppinsä kanssa

kasteenraikkaassa Budapestin keskuspuistossa

siltä kuin se näytti vuonna 1882

siteeraten Goethen Faustia

vain vähäpuheinen ystävä seuranaan.

 

Vielä edellisenä iltana

ennen nukkumaanmenoa

satoja kertoja varpaita kipristellessään

levottomuutta lievittääkseen

oli Nikola monia ongelmia pohtinut

kantilta jos toiselta

vaan silti

täysin tietämätön oli

vielä tämän päivän merkityksestä.

 

Ja välähdyksen saatuaan

näki vain rautaiset pyörät kiihkeästi kieppuvan

vaihtovirrassa

pyörivässä magneettikentässä

ja kuin Faust itse

paholaisen valtaan sotkeuduttuaan

tempautui tämäkin taikuritohtori

ennen kokemattoman häkellyksen valtaan.

 

Kuin olisi yksin valaissut koko maailman.

 

Jossain lähellä virtasi Tonava

kohti Unkarin tasankoja.

Ja aurinko asettui

uuden vuosituhannen ylle.

 

Lokki lepatti pois. Nälkäisenä. Täysin tietämättömänä

tulevista aikeistani. Myöskin siitä, että tämä työtoverini kantoi nyt antamaani

nimeä Tesla. Ja myös siitä, että heti kadottuaan, ikävän tunne nielaisi

minut. Jäin kaipaamaan sitä kuin luotettavaa aseenkantajaa.

Ja siinä hetkessä tuntui kuin olisin harkitusti

käyttänyt hyväkseni sen jalosydämistä täälläoloa.

Sen kiireistä aamua. Elämisen perusmotiiveja. Eläimen vaistoja.

Mutta täysin arvaamatta tein sen.

Yhtenä kesäaamuna.

Riistalinnut

Poika tuotti ukolleen melkoisesti huolta kolttosillaan.

Pulmatilanteita, nuhdesaarnoja.

Närkästyksen siteiden puristusta

ja unettomuudenpuuskia

aina hetkestä, kun saavutti iän

jonka halki olemme kalistelleet kaikki.

Eikä isä osannut purkaa tuntemuksiaan hyvin.

Määräysvaltansa haaltumista osoitti

vain kenkiä viskomalla. Joista jokunen

osui toisinaan pitkänhuiskeaa poikaa kasvoihin.

Kunnes loppuivat, eikä muuta heitettävää

käden ulottuvilla ollut.

Riistalintuja syödessään he olivat taas sovussa.

Pöydässä ajatukset vielä farkkukankaan sinisessä

kalapaikassa ja yön jäljiltä koskemattomalla kedolla.

 

Piippuvaiheen kiihdytys ja ruutikaasut.

Krugerin pienoiskiväärin rekyylin potkaisu.

Kokovaippapatruunan laakea lentorata

ja koiraskyyhkyn rintaan karahtava osuma.

 

Tuo puolueeton kenttä teki heistä yhdenveroisia

ainoastaan siellä olivat toisilleen jalopiirteisiä ja loukkaamattomia

puhuivat yhteistä riitasoinnutonta kieltään.

Ja kun poika muutti toiseen paikkaan,

tuli hän käymään yhä harvemmin.

Usein lähti yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Ja sitä jatkui aina siihen asti, kunnes mäntyarkussa laski isän.

Ukon suosikkipistoolin ja neulalla kiinnitetyn onnenamuletin kera.

Mutta aina tuota ennen, riistaa syödessään,

nämä kaksi linnunpyydystäjää olivat sovussa.

Ei tarvetta selonteoille. Kylmäkiskoisuudelle.

Se oli heidän tapansa osoittaa rakkauttaan.

Täyttää tunnenälkänsä.

Rauhantahtoisesti ja arvokkuutta osoittaen.

Haudata kirveensä

kuin japanilaisessa teeseremoniassa.

Truman & Nelle

niin kaukana New Yorkista

matkalla läntisen Kansasin Halcombeen

vasta uransa alussa molemmat

astumassa toiseen maailmaan

Nelle käpristyy Trumanin olkaa vasten

he katsovat ikkunasta

näkemäänsä hämmästyneinä

on tyhjää

on hiljaista

kuin surmattu kaikki satakielet.

 

Pronssinen vasikanraato

kylmäverinen

Allis-Chalmers

syyskuussa kuollut

repsottaa ruosteen kuullottama suurella vehnätasangolla

Ja lato. Siellä kaukana. Keskellä mykkäelokuvan katkuista surinaa

keskellä pitkäjäsenistä aluskasvillisuutta

jota aika enää tyvestää

Eikä siellä ole mitään muuta

vain apokalyptinen tunnelma kaukana tasangolla, ei muuta

”Muistatko, kun pieninä haaveilimme yhteisistä matkoistamme?”

”Kauas Alabamasta. Kyllä.”

Samalla hetkellä Nellen silmät taittuvat ruusunnupuiksi

auringonsäteistä.

 

Nyt hän pyörii leikkikentän karusellissä

heidän huvipuistossaan

jossa hattaran saattoi maistaa sulkemalla silmänsä

ja karusellimusiikin tunnelmoida

oli aina karnevaaliaika

ja kaikki on hyvin

niin kauan kun leikimme nukkavieruisella

puukahvaisella hyppynarulla.

Ja pyörimme

pyörimme

pyörimme

lempikarusellieläimemme selässä.

 

 

Junavahti ontuu hytin ohi

parhaat ystävykset hymyilevät

hänelle

toisilleen.

 

Vasta vuosien päästä

he ymmärtävät

kuinka sadunomainen hetki se oli.

Ainutlaatuinen. Verenpunaisena päivänä.

Kuin lapsena Monroevillessä.

Kun kaikki oli yksinkertaista.

Ei teeskennelty hauskaa. Ei kadehdittu toisiamme.

Ja kun kilpailimme korkeintaan

joutavuuksista.

 

Ja asioista, joista oli paha mieli

oli vain vähän paha mieli.

Kolme veljestä tienhaarassa

Vielä

kukin tahoillaan, täysin tietämättöminä

kuinka matka tulee päättymään

nämä kolme harmaasutta

istuvat pikkukaupungin bussissa

matkaten yhdessä toiselle puolelle maata.

 

Kuka tietää, jos

he matkalla puhuvat kaiken

mitä eivät viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen

ole toisilleen sanoneet.

Tänään he ovat tarkoitusperistään vapaina

vain menossa äitiään hautaamaan.

He rakastavat toisiaan omalla itsepintaisella

tavallaan. Ovathan he äitinsä yhteistä omaisuutta.

Vaan usein on halauskin kuin hieroisi

lasinsiruja kasvoihin.

 

Pitäisikö heidän nyt kokea äkillistä

mielenliikutusta, lämpöä, välittämistä?

Ainakin jokin heidän häpeäväisissä sisuskaluissaan

on elättävä toivon, että tämä voisi toimia.

Ja kukaan heistä ei kykene valehtelemaan edes itselleen

etteivätkö he usein pohtisi sitä samaa kysymystä.

Olisiko heistä tulleet ystävät, jos olisivat tutustuneet

toisiinsa. Silloin, kun sillä oli merkitystä.

 

Ehkä he ovat tuomionsa lusineet

ja tämä kevät vetää heidät yhteen.

Tai kenties pakenevat vain yhä kauemmas toisistaan.

Bussi supistaa illan viimeiset värisävyt

lasilevyistään sisään.

Koteloituneina sen kiduksiin

 

nämä kolme

takinkaulustensa alta pilkottavaa miehen vartta 

myötävärähtelevät lähes olemattomin ulkoisten eroavaisuuksin.

Merkillepantavaa heissä ei yhtikäs mikään, ei ole koskaan

ollutkaan, vain heidän säntilleen sama pituutensa, ja sekin

esiin pistävää vain, kun seisovat tyystin rinnatusten.

Kuten niissä harvoissa valokuvissa;

silloin poikina.

 

Ruskea ilta kääriytyy tunnelmalliseen usvaan.

On myöhä ja väsyttää

mutta yksi veljistä ymmärtää

tämän hetken herkkyyden

sen luonteen katoavaisuuden.

Jossain kuohuu koski, ja tuosta vierestä kulkee

oikopolku koskensuulle, ja koski on ällistyttävän kaunis

kunhan sen löytää. Ehkä veljet eivät välitä kuulla

 

mutta kun bussi ajaa tienhaaraan

ja tekee käännekohdassa pienen korjausliikkeen

hän päättää yrittää. Aika on ihmeellinen asia

mitä kaikkea se voikaan korjata

miten paljon se voikaan sovittaa.

Ehkä he löytävät jotain.

Vanhus ja kirjoituskone

Voit luonnostella virkkeen, ja palatessani keittiöstä

kahvikupin kera, unohtaa mitä olit kirjoittamassa.

Kerta toisensa jälkeen. Miltä se tuntuu?

Joudut ristikuulustelemaan itseäsi: ”Tässäkö tosiaan istuin?

Työtuolini on ainakin lämmin ja Underwood

vaikuttaisi yhä kehräävän”.

 

Voit käydä avaamassa oven, jonka koputuksesta

ei vaikuttaisi olevan vastuussa kukaan.

Löytää tohvelisi verannalta tuulikellon alta

ja palata kirjoituskoneesi ääreen kysymään itseltäsi:

”Minäkö tämän kahvin olen keittänyt?

Se vaikuttaisi ainakin höyryävän”.

Olen näemmä kirjoittamassa, mutta tarina vain

 

katkeaa, katkeaa, katkeaa.

Enkä tiedä, miten se jatkuu. Miltä se tuntuu?

Niin usein tuntuu kuin olisin tässä huoneessa ensi kertaa.

Osa laatikoista tyhjiä, vasta siistitty.

Muistilappuja siellä täällä, lyhytkestoisen muistini jatkeita.

Ja niille oma järjestelmänsä.

Muistan vaimoni,

vaan yhä uudestaan palaan samojen kysymysten

ääreen: miksei hän ole täällä?

Valokuvat ovat poissa. En pidä niistä.

Haluan muistaa asiat tavallani.

Mutta yhä vaikeampi minun on palauttaa mieleeni,

mitkä muistoista ovat uusia, mitkä vanhoja.

 

Se on kaikki totta, mutta ei vain tunnu siltä.

Virkkeeni täytyvät olla helppoja ja napakoita.

Keriä sanat ajatuksen langaksi, muuten

ne vain lentävät hauraina ovista ja ikkunoista.

Kuin teeret muruvarkaissa.

Enkä pysy perässä. Mutta minulla on aikaa.

On keskipäivä. Kävelen ensin. Järjestelen sanat sitten.

”Papa!”, joku hihkuu pihalta.

Suloisesti. Niin, että minäkin ilahdun.

Suljen silmäni.

Ja vaikka tiedän, että muistini pian puuroutuu,

kun avaan silmäni, on maailma vielä täällä.

Se on asia mihin voin luottaa.

”Papa! Papa!”

On parasta mennä katsomaan.

Ottawassa asui kerran mies

joka pelkäsi joutuvansa auto-onnettomuuteen,

mikäli ei napsauttaisi kahvinkeitintään pois

ja päälle, kuusi kertaa, joka aamu

ennen töihin lähtöä.

Ja kuusi kertaa hän keittimen laittoi päälle

ja sammutti. Tunnontarkasti kuin kellotaulu.

Ennen aamukahvia ja sen jälkeen,

ennen suihkua,

suihkun jälkeen,

ja kaksi kertaa ennen ovesta poistumistaan.

 

Sitten otti tasan kaksikymmentäkaksi päättäväistä

askelta autolleen. Ei yhtään ylimääräistä, eikä askeltakaan

vähemmän. Vain tasan kaksikymmentäkaksi askelmaa

kotiovelta, sillä jos niitä kertyi toisenlainen määrä,

täytyi hänen tehdä tuo kaikki alusta; mutta sen

verran runsaasti oli harjoitusta, että useimpina päivinä

luonnistui kerralla.

Se oli hänen jokapäiväistä todellisuuttansa

tuon ohikiitävän hetken.

 

Jopa kahjoilla on oma syklinen poljentonsa.

Se oli itsepintainen valssi, jonka hän oli kehittänyt,

ja vähitellen se alkoi elää omaa elämäänsä.

Iltapäivällä tuo kaveri oli jo neuvottelemassa

isoista diileistä. Ei mikään narri siis, vaan jotain

tämä Don Quijote teki selvästi oikein,

 

kunhan pääsi yli aamuja kalvavasta riitistään.

Eikä siinä oikeastaan, kun tarkemmin ajattelee,

ollut kummempaa kuin tieteilijässä,

joka uskoo jumalaan. Johonkin niistä,

tai kaikkiin yhtä aikaa.

Hän teki työnsä hyvin tässä universumissa,

 

vaikka änkyttikin, ja vaikka uskoikin kahvinkeittimensä

olevan riivattu, ja kohtalonsa kahlittu sen oikukkaaseen mekaniikkaan,

ja vaikka hänen neuroottisuutensa olikin loputonta.

Hän neuvotteli vielä monta isoa diiliä, nousi isoksi kihoksi itsekin,

osti pelastuskoiran, nimesi sen Grace Kellyksi,

ja eli pakkomielteisen kauniin elämänsä onnellisesti loppuun

tyrmäävän harmaanpurppuraisessa Ottawassa.

Dostojevski saapuu Helsinkiin

Oletteko koskaan pokkuroineet

Dostojevskin kanssa

pitkin öisiä Helsingin katuja?

Niin juuri, sen Dostojevskin.

Ei tämä mikään kompa ole,

jos tunnet jonkun samannimisen, hyvä niin,

mutta en minä häntä tarkoita.

Minäpä olen, kerran,

ensimmäisen ja viimeisen.

 

Ei, ei. Kysytkin tyhmiä,

en tietenkään selvin päin.

Juovuksissa olin. Taidettiin olla kaikki:

minä, 200-vuotias Vladimir ja Roskolnikov.

Pitkin Annankatua horjahdeltiin,

käsi kädessä ja lyhyin askelin.

Kuin kolme sirkusponia pronssirummun tahtiin.

Ohi tarpeillaan olevan toverin,

 

höyryävän pissalätäkön,

raitiovaunujen kirsikanpunaisen huomiovalon,

ohi puiston itäkulman,

vanhan vihkikappelin.

Ohi vaatturiliikkeen,

ohi antikvariaatin ikkunan, jossa Lolitaa

myytiin kahdeksallatoista eurolla,

W.B. Yeatsia kahdellatoista.

(Nabukov näyttää vieneen tämän erän),

ohi rakennustyömaan savilietteen,

 

ohi tweedhameeseen pukeutuneen katuprinsessan,

ohi pitkävartisen

biljardipallosilmäisen en-tiedä-minkä.

Kunnes tulimme porttikongin kohdalle,

jonka olisi voinut väittää vievän kotini ovelle,

mutta saatoin siinä tilanteessa olla väärässä,

oikeinkin hyvin, ja varsin ymmärrettävästi,

sillä olinhan vasta muuttanut, ja kuten todettua,

melkoisen päihtynyt. Kaivelin tovin taskujani

avaimia etsien. Tuntuivat tyhjiltä

 

farkkukankaisilta ongintapusseilta vailla toiveikkuutta.

Eikä venäläisistä tovereistakaan ollut apua.

Taisivat päinvastoin vain pahentaa tilannetta

(kuten kohta selviää).

”Mitäs kantelet?”, kysyi miehen ääni.

”Vanhaa toveria tässä vien kotia”, vastasin.

”Saatanan ryssäpaskaa”, mies sanoi.

Tuon kuultuani tunsin, kuinka miehen nyrkki

iski minut maahan, kumoon kuin kiikkerän osterivadin.

 

Dostojevski kellahti vireeni porttikongin seinustalle.

Miehen röhkimisäänet poistuivat, konjakkihuurut jäivät

lepattamaan vielä hetkeksi.

Mekkalaa säikkynyt musta kissa,

kenties Bulgakovilta karkuun päässyt,

juoksi sisäpihan poikki. Ja olisin voinut väittää,

että se jodlasi mennessään.

 

Minä, burgundinenäinen Lucky Luke, tuijottelin

kaikessa rauhassa tähtisumua,

vaan siinä hetkessä en ollut aivan varma, olinko

juuri pudonnut Jolly Jumperin selästä vai käymässä

vain kuunuotion ääreen lepäämään.

Yhtä kaikki, mielessäni saattoi silloin vilahtaa

ohuen utuinen oivallus.

 

Eiköhän meidän – Dostojevski, rakas ystävä –

yhteiset yölliset kävelymme olleet tässä.

Itkijänainen

Olet kenties lukenut itkijänaisista

enemmän kuin minä

mutta minäpä kerron sinulle erään tarinan

Françoisen kertomana tosin

mutta miksemmepä häntä uskoisi

ja tätä tarinaa todesta ottaisi.

 

Tänä talvena oli kuolema epätavallisen pitkällä matkalla.

Vallaurisin itkijänaisista paras istuu pöydässä.

Täälläpäin hän on yleinen vieras, jota ilman

kukaan ei kuole. Vain rutiköyhät.

He kuolevat kuin koirat.

Hän syö omaisten kanssa tukevan aterian.

Niin raskasta on itkijän työ, etteivät kyynelet

tyhjällä vatsalla virtaa. Ja samalla kun he syövät

saatan kuvailla häntä hieman. Vaan sitten harmikseni muistan

 

että niin on hän kaapuihinsa verhoutunut, ettei

naisen palkomaisen, lähes nunnanpuvun, suojista erota

kuin arpisen kotkannenän täynnä kohoumia sekä rehottavat

mustanpuhuvat kulmakarvat yhdistymässä saumattomaksi

nenänselän sammaljuosteeksi. Tarjoiltavien mielikuvien

valitettavan niukkuuden yhteydessä voin tietysti kiinnittää

huomion siihenkin väistämättömään tosiseikkaan

että haluammeko todella pöyhistellä näissä ajatuksissa kovinkaan pitkään.

Sitähän minäkin. Siirrytään tarinassa eteenpäin.

 

Hän istuutuu kuolevan puuvuoteen kylkeen.

Tekee sen tuhansien aiempien kertojen sopuisalla

harjaantuneisuudella. Joskin silti jokainen kerta kirnuaa

hänen sisuskalunsa jännityksestä  aina eritavoin (kuin hourupäiseksi

ukkospilveksi), jonka onnekseen vain yhden ainoan kerran

on joutunut viimeiselle matkalleen valmistautuneen vuoteen viereen

nielunsa kautta ylös toimittamaan. Vaan tällä kertaa, tuttuun tapaansa, vain

rykäisee muutaman takiaispallon kurkustaan.

Sitten alkaa pitkä kuolinkamppailu

kun kaikki tämän ihmisraasun tärkeät elämäntapahtumat

käydään läpi. Nauretaan ja itketään.

Vanhoja aaveita kihisee pintaan.

”Muistatko tuon ja tuon?” ”Ensimmäisen punaisen keinuhevosesi?”

”Kun miehesi lähti sotaan, ja surit kolme pitkää päivää?”

 

”Muistatko, kun menetit silmäsi? Näit painajaisia; luulit korpin nokkineen sen”.

”Entäpä siskosi, muistatko kuinka hän toi ensimmäisen

poikaystävänsä näytille? Ei halunnut kertoa vanhemmille

mutta luotti sinuun. Ja lopulta tuosta poikaystävästä tuli

sinun miehesi. Joka lähti sotaan. Ja jota palavin silmin surit kolme pitkää päivää.

Ja sitten siskosi menehtyi tuberkuloosiin”.

”Muistatko, muistatko kaiken tämän?”

 

Vallaurisin paras itkijänainen istuu vielä tovin

sängyn vierellä. Iltaan mennessä muisteltava loppuu.

Fournasin korttelissa tulee hiljaista. Kuoleva kuolee

ja kuunsirppi verestää. Hän voi aloittaa tuonpuoleisen elämän.

Onnellisena ja vapaana.

 

Entä, mitä tapahtuu itkijänaiselle?

Tarinan mukaan hän oikaisee paluumatkalla kotiin

niin vastentahtoinen on kulkemaan köyhän

italialaisperheen talon ohi

(heidän väitetään syövän kissoja

liian uteliaita kettuja

ja varastelevia variksia

olevan epämääräistä porukkaa muutenkin).

Ja siksi ateljeen kautta kulkiessaan

tähtikuvioita kummastellessaan

ei pimeällä huomaa viemärin avointa kantta

vaan putoaa kaivoon

juurikaan tynnyriä harteikkaampaan.

 

Kunnes aamuvarhain

maailmansa pohjalta

tämä itkua vaikeroiva nainen löydetään.

Pelastetaan liiankin ironiselta kuolemalta.

Liian aikaisin päästettiin Ketchumiin

Hoitaja, hoitaja

olen valmis lähtemään kotiini,

tervejärkisyyteni kahleet kaikonneet.

Pääni jo niin sekaisin vuosikymmenten

juomisesta ja kirjoittamisesta ja sotimisesta,

etteivät siinä sähköhoidot paljon auta. Turhaa työtä, sanonpahan vain.

Tätä suurta amerikanpelikaania eivät kallonkutistajat pelasta. Ja paskanväriset

torakatkin vilisevät. Mielisairaala, tämähän on se kirjailijoiden pyhiinvaelluspaikka.

Sinne kun tahtomattaan päätyy. Tai omasta tahdostaan saapuu.

Toisinaan salanimellä. Emmehän halua koko maailman tietävän

kuuppamme olevan luhistumassa.

 

”Entinen kirjailija. Ei saa häiritä”, me kirjoitamme oveemme.

Reviirirajan alta joku työntää toisinaan kirjeitä ja ihailijapostia.

Pelästyy jos kuulee, kuinka varjonyrkkeilemme. Pettyy jos nukumme.

Ovensuusta tyrkättiin viime yönä leivosrasia sekä suolamanteleita.

Erotin myös gramofonin äänen.

Joka tapauksessa.

Haluamme olla mieliksi yhteiskunnalle. Tehdä kerrankin

mitä pyydetään. Mutta miten tosiaan kuvittelette meidän

jouduttavan parantumistamme? Sellaisesta, mitä emme edes usko sairastavamme.

Minä ainakin olen liian kiireinen kuntoutumaan. Karismani ei erakoidu.

Tänään juomme viiniä hoitajien kanssa. Punaista, valkoista ja rommia.

Brandyakin olisi, mutta haluan pysyä tolpillani huomenna.

Huomenna lääkäriystäväni vievät minut ampumaan fasaaneja.

Harhaluuloinen, masentunut itsemurhavietti, he sanovat.

 

Nyrkkeilijä, juomamies, uhkapelaaja, minä vastaan.

Lääkkeeksi tarvitsen vain sellaista, mitä nautitaan

kulauksittain. Masennukseen ja psykooseihin.

Ja väkivaltaisiin uniin. Ja ikävään. Ja yksinäisyyteen.

Enkelit mustine siipineen ovat lähestymässä. Haaskalinnut

ja hyeenat kiertävät jo telttaani. Tunnen sen.

Näin unta isästäni viime yönä. Hänet veivät jo.

Vaikka kuinka kuuntelen kyyhkysten kurinaa

en saa enää otetta luomiskyvyistäni. Katson ulos. Taivaalla riittää pohdittavaa.

Äimistelen jättimäisiä, lähes groteskeja parsakaalipuita. Pihalla kuhisevia hyasintteja.

Ja aamiaiseksi mutustelen hopeapilviä. Mutta sanat eivät

pulppua. Tempoilevat vain. Kirjoituskoneeni on se traaginen hahmo,

joka kuolee lopulta yksin. Ennen minua.

 

On hetkiä, jotka ottaisin takaisin. Pojat, veisin teidät vielä kerran

katsomaan paloautoja ja junaratoja. Rodeoklovneja. Kuubaan.

Pyhän Markuksen kellotorniin. Niin monta kellotapulia vielä näkemättä.

Kuulla yhdessä nuotion rasahdukset.

Kaapia pikeentymät ja tervata vene huolella. Haistaa tervan tuoksu ja

koskettaa veden pintaa liukuvasta veneestä. Ja koskettaa hiussuortuvia

vielä kevyesti tervaisilla sormilla, kun käytte nukkumaan.

Kaikki pelkäävät nukahtaa vailla kosketusta.

Ei vielä nuorena, mutta sen jälkeen.

 

Hemingway palaa Ketchumiin,

mutta sanat eivät palaa enää koskaan Hemingwayhin.

Ja vain päiviä myöhemmin,

heinäkuun toisen varhaisina tunteina,

hän avaa kellarin oven, kulkee sinisessä aamutakissaan

ja tohveleissaan eteishallin poikki

ja kellarista ylös tuomallaan haulikolla

riistää henkensä.

Ruusunpunaisten pilvien takaa

löytää Kilimanjaronsa.

Aamu Notre-Dame-de-Viessä

Omistettu Jacqueline Roquelle, joka synnytti kaksi lasta, Clauden ja Paloman. Ja joka ampui itsensä vuonna 1986, 59-vuotiaana, masennusoireisena.

 

Jacqueline, muusani

sinäkö siellä

keittämässä kahvia

rakkaani, nuorikkoni

miten voitkin olla niin vireä

olet ylhäällä jo ennen Mouginsin aamua

huhtikuun lempeitä öljysävyjä

syvän keltaista

malvanvärejä

vivahtavaa vaaleanpunaista

puolihimmeää.

 

Lakana vielä päältä lämmin

kitinvalkoisella kellumassa mustia hiuksiasi

paratiisilinnun sulkia värialueella

voimaviivoina

luonnostellen oman rytmiikkaansa

olet jokaisen kivipiirrokseni arvoinen

taloosi piirtämän kalkkikyyhkysen

ja jokaisen tuomani ruusun.

 

Tänäänkö he tulevat?

toivon että he piristäisivät sinua

minuakin masentaa

mutta siinä kisassa rakkaani

sinä taidat viedä voiton.

Tiedän että rakastat kestitä heitä

pukea puolalaisen takkisi

kaipa he ovat minunkin ystäviäni

en tiedä enää

minun ystäväni?

he eivät tule yllättäen

eivät käy ilahduttamassa vanhaa taiteilijaa

täytyy minun heidät aina suostutella luokseni

yhteiseen huvilaamme.

 

Sinisen kauteni luonnossarjat eivät kiinnosta heitä enää

ruusunpunaisen kauteni harlekiinit ja akrobaatit

eivät ilahduta ketään

kuin kuvitukseni vanha kitaristi

etäännyn minäkin ajasta ja paikasta

ja rutistan mielessäni sivellintä

ruskeaa kitaraani

minun maailmaani

ainoa tapaani selviytyä

olla merkityksellinen.

 

Minä olen Pablo Picasso

kehikkooni selälleen kellahtanut espanjankärpänen

tänään on huhtikuun kuudes, härkätaistelupäivä

olen 91-vuotias, hengitän raskaasti, mutta olenhan vasta alussa

olen poika huilun kanssa, olen vielä, olenhan?

Jacqueline keittää kahvia tuoreista pavuista.

 

Jacqueline, Jacqueline

yöt

käyvät käsiksi ajatuksiini

ja enemmän kuin koskaan, tarvitsen nyt

suudelmaa, joka tyynnyttää nämä tuntemukseni

tämä aamu on pöllö, jota vastaan laiha kissa kamppailee

enkä tiedä pärjäänkö tuossa taistelussa

hirviöitäni ja turmeltunutta elämäntapaani vastaan

kun katson itseäni, näen vain

 

sulavaa väripigmenttiä seinissä

 

mosaiikkimuruisen freskon

 

naurutalon kuvastimissa mielipuolisen taiteilijan

 

ajan patinoiman jäljennöksen

 

muotooni kohdistuvan paineen

 

jonka ympäriltä tila kutistuu melkein olemattomiin

 

Joku ajaa pihaan

Jacqueline, punarintani

nousen

vain sinun vuoksesi

sinun aikasi on minun aikaani

kaada lemmenrohtoasi minullekin

tulen pian.

Hulvaton tarina yöpöydällä

Jopa rakastellessaan

hän tuumailee, kuinka saisi

tämän hetken sujautettua runoksi.

Hänen molonsa haluaa saada homman hoidetuksi.

Ja kun se saa, ja kun vaimo on siistiytymässä

kylpyhuoneessa,

 

hän repäisee yhden palan pyyhkiäkseen itsensä,

toisen kirjoittaakseen.

Ja mies kirjoittaa kaiken, mitä noiden kuuden

huumaavan minuutin aikana

hänen mielessään on käynyt.

Hänestä se on huvittava tarina.

 

Ja koko rakastelun ajan, jotta se ei unohtuisi,

mies oli toistellut sitä mielessään.

Hän asettaa ryppyisen paperin

yöpöydälle.

Vesilasin sen painoksi.

Hän liittyy naisen seuraan.

 

Mies kietoo kädet tämän vastapullistuneelle

raskausvatsalleen. Suutelee jasmiinilta tuoksuvaa niskaa.

He hymyilevät toisilleen peilistä.

”Haluatko kirjoittaa vielä hetken?” nainen kysyy.

”En tänään. Käydään vain nukkumaan. Kirjoitan aamulla”

He lusikoivat. Nainen nukahtaa.

 

Mies muistaa yllättäen erään

kesäillan lapsuudestaan, sirkuskentällä.

Hän muistaa heidän ensimmäisen tapaamisensa.

Hän miettii isäksi tulemista. Hän käy läpi

paljon asioita. Ne tulevat ja menevät kuin

pesuainehuurut. Hän unohtaa tarinan.

Mutta tietää sen olevan turvassa

 

yöpöydällä. Hulvaton stoori.

Hän kirjoittaa sen aamulla.

Tätä hän ei päästä karkuun.

Kojootit

Viisi kuukautta kevään tuloon.

Kiitos kynttilöistä. Sytytän kaksi.

Kohta joku kuolee. Verilöyly. Niin käy aina alussa.

Kaikkiruokaiset jumalan koirat

käyvät kiinni pitkäkaulaiseen ruhoon.

Repivät sen rintakehän kuin pajusta punotun korin.

Miten upea mielikuva. Picassolla oli

tällainen assemblaasi.

Sitten kaluavat munat pesästä.

Oksentavat niistä pennuille osansa.

Nuolevat kirkasta geeliä kuin mantelitahnaa.

Kojoottien reviiritaistelut eivät sisällä

verenvuodatusta. Se on sotaisaa tanssia

jossa kukaan ei kuole. Yksikään ei päädy raadoksi

kupliviin muta-altaisiin. Keskelle alppiniittyjä.

Niin toimii älykkään eläimen puolustusmekanismi.

Osapuilleen.

 

Kunnes sudet saapuvat, valmiina puukkotappeluun.

Ja nämä Yellowstonen altavastaajat juoksevat.

Kirmaavat konkortamäntyjen suojiin.

Enkä tiedä, ketä tässä pitäisi tsempata.

Niin käy aina luontodokumenteissa.

Viiden kuukauden päästä talvi

synnyttää kevään, ja kylmä metalli sulaa.

Jossain tuolla luonto teurastaa meikäläisiä.

Altavastaajia. Yksin ulvovia kojootteja.

Kuin Siouxeja, Cheyenneteja, yhä uudelleen ja uudelleen,

lähellä Great Snake Riveriä, lähellä Shoshone Fallsia,

lähellä tuulisen joen reservaattia.

Eikä Wyomingin joutomaassa, punaisten pilvien kudelmassa,

kukaan hautaa tämän laakson kuolleita.

 

Luen Eliotia ja haaveilen perhokalastuksesta Missourijoella.

Kuinka perhossiima väsyttää kalan, ja väsytystilanne uuvuttaa miehen.

Kuinka lähellä pohjan tuntumaa viihtyvä valkosilmäkuha

rikkoo pintavirran noustessaan maailmastaan maailmaani.

Hetkellisen jumaluuden tunne, kun se tempoilee käsissäni,

lähes halkaisee saaliin kiduskannestaan.

Sitten hellitän otteeni. Joki virtaa luoteesta kaakkoon. On tehnyt niin aina.

Turkiskauppareittinä. Höyrylaivoille.

Ja niin tuuppaan elukan suomuisesta pyrstövarresta

vedenalaiseen. Lähes kuin lapsen liukumäkeen.

Hopeinen sulkasuonitus sukeltaa ja katoaa.

Kynttilät väreilevät vielä hetken. Ja yksi hallava päivä loppuu.

Juuri nyt siedän kylmyyttä, mutta tsemppaan kevättä.

Jopa huhtikuuta, kuukausista julminta.

Joka ei ole vielä täällä

mutta lähenee.

Anna Karenina

Odotushuone

on sivukatumaisen hämärä. Kukaan ei näytä onnelliselta.

Kohta lääkäri työntää valoa korvaani,

vaikuttaa kuin etsisi haudattua aarretta niiden ytimistä.

Kysyy yleistä vointiani, johon

vastaan juuri niin kuin olen odotellessa harjoitellut.

Lupaan vähentää sitä, lupaan vähentää tätä,

ja tupakkaakin vain satunnaisesti,

kahvin tai konjakin kera.

Selkärankareuma ei vaivaa.

Nukun vähän, mutta hyvin.

Tiedän, ettei hän minua tuomitse. Nämä lekurit

haluavat meidän tekevän sen aivan itse.

Kukin tavallaan. Ja niin minä lupaankin tehdä.

Jälleen kerran.

 

Lähes asumattomassa, miltei hylätyssä hotellissa,

huoltohissin vieressä,

portieeri, aulapoika ja tiskaajapoika

kaatavat toisilleen drinkit.

Kukaan ei usko enää kukoistukseen,

odottavat vain sen rappiota. Ja kulauttavat Moskovan muulit

vanhoille hyville ajoille.

Kun vieraat saapuvat yksin,

ja yksin jurottavat pöydissään. Tai sitten

ovat toisilleen mököttäviä vahanvalkeita joutsenia.

Kukaan ei näytä onnelliselta. Ovat matkanneet tänne asti

murehtimaan. Ja tekevät sen

kukin tavallaan.

 

Rautatieasemalla

kello viisi, keskellä kalaparvea,

kukaan ei näytä onnelliselta,

vaikka paikka kuin tanssisali.

Kiinanpalatsikoira jää jalkoihin, järeät ovet

haukkovat kiireiset tähän valaan vatsaan.

Auki, kiinni, auki, kiinni. Sydämen läpät.

Kylmä veri pakkautuu marraskuussa sisään, kahvi mukaan,

kiireen vilkkaa ulos, ja kieltomerkin vieressä tupakoiva mieskään

ei vaikuta levolliselta. Vakioeleillään tonkii taskujaan

vain löytääkseen lisää aikaa.

Silmät kuin kaksi mustaa kiveä.

Käy hidasta kuolemaa.

Omalla katkeransuloisella tavallaan.

 

Junassa

joku lukee Anna Kareninaa.

Kukaan ei näytä onnelliselta.

Unikapselit yömyssyiksi ja

joka kuudes masennuslääkkeissä,

synteettisissä avuissa. Kukin tavallaan.

Kukin aina tavallaan. Enkelipölyllä

kemikaalihevoset päässä laukkaamaan.

Mutta asia luvataan hoitaa.

Ajallaan, kaikki ajallaan.

Tyttö vie sormea suuhun, isä kieltää.

Ei selitä, kieltää vain.

Tekee, kuten oma isäni. Kieltää vain.

Ja aina vääränkokoiset jakoavaimet.

 

Avaan television. Lainsäätäjät eivät näytä onnellisilta.

Eikä päivääkään hukattavana,

siinäpä heidän viestinsä.

Luonto lähettää omansa: muovimeret, öljylinnut, uhrilampaat.

Kuinka kaunopuheisesti he puhuvat,

nuo kivikasvoiset sfinksit, huolissaan kuin unet.

Tänään he tuhkaavat sanansa,

huomenna muskettinsa.

Ja minä kuuntelen heitä,

tuota elotonta paljesoittimen huminaa.

Työnnämme päämme maailman pätsiin,

ja ryöstämme kesältä viherhelmat.

Joku osoittaa ruumisvaunut

nukketeatterin sokeille keisareille.

Kiellä koko ongelma, sitten koko olemassaolo.

Valheet ja älyttömyydet, hulluuden tavat.

Eikä päivääkään hukattavana, kuumailmapallomme

luhistuu. Nyt toimiin kuin mehiläiset.

Siinäpä heidän viestinsä.

Se mitä juuri kuulitte, oli silmänkääntötemppu,

hevonpuppua, humpuukia. Sirkuspellet hämäämässä

taalereilla ja hopeadollareilla.

Kuka antoi heille, muttei meille, oikeuden käyttäytyä kuin lapset?

Suljen itseni tältä.

Suljen television.

 

Huonoja uutisia,

maailma on rikkinäinen lelu.

Jokainen ampuu itseään nyrjähtäneeseen sydämeen.

Kukin tekee sen tavallaan.

Tajunnanvirtani hyökyy tänään avoimesta venttiilistä.

Huomenna on sekin jo päivän vanhaa.

Perhana, miten korvaani vielä särkee.

Hyviä uutisia, saamme onneksi reseptin kaikkeen.

 

Vaan jo huomenna

on sekin riittämätöntä.