LUOVUUDEN HISTORIA (OSA 1) – MIKSI HISTORIALLA ON MERKITYSTÄ?

Tämä on ensimmäinen osa neliosaisesta ”Luovuuden historia”-blogitekstisarjasta, jossa heittäydytään luovuuden historiallisiin narratiiveihin. Blogisarjassa vastataan mm. sellaisiin kysymyksiin, kuten miksi ja mistä luovuus sai alkunsa? Millaisia historiallisia vaiheita luovuus on käynyt läpi? Ja miten ajatus luovuudesta on historian saatossa muokkautunut nykyiseen muotoonsa? Koko sarja on suomennos teoksen ”Cambridge Handbook of Creativity” ensimmäisestä luvusta Creativity: Historical Perspective (Kaufman, J. & Glăveanu, V. 2019).

Tervetuloa mukaan!

LUOVUUS: HISTORIALLINEN PERSPEKTIIVI

Olemme kaikki luovia – ainakin meillä on potentiaalia siihen. Jonkin luominen tarkoittaa uusien ideoiden tai asioiden saattamista osaksi todellisuutta. Luovana oleminen tarkoittaa nykyajan muuttuvassa maailmassa paremminkin välttämättömyyttä kuin ylellisyyttä. Lähes jokaisella elämänalueella, niin arjessa kuin työelämässä, luovuus edesauttaa menestyksen saavuttamista. Luovaa ajattelua voidaan ja sitä tulee opettaa. Suurimmassa osassa sivistyneitä yhteiskuntia, kellään ei voi koskaan olla liikaa luovuutta.

Edellä esitetyt kannanotot saattavat kuulostaa tutuilta. Ne vangitsevat nykyaikaiset näkemykset luovuudesta, mitkä ovat levinneet niin tieteelliseen tutkimukseen, yhteiskunnalliseen keskusteluun kuin poliittiseen päätöksentekoonkin. Nämä kaikki myös ilmaisevat niitä yleisesti jaettuja uskomuksia (ainakin läntisessä maailmassa), joiden mukaan luovuus on yhtä lailla sekä yleismaailmallista että tärkeää, ja joiden mukaan luovuus määrittelee meidät niin ihmisinä kuin yhteiskuntina. Saatamme toisaalta yllättyä, kun tarkastelemme näitä väitteitä historiallisesta perspektiivistä. Havaitsemme, että kyseisillä väitteillä on historian saatossa nimittäin ollut, ja on yhä edelleen, tapana representoida poikkeavuutta, sen sijaan, että niiden nähtäisi edustavan jotakin normaalia. On tosiaan niin, että esi-isämme elivät ja kehittyivät vuosisatojen saatossa kokonaan ilman sanaa ”luovuus”, minkä lisäksi on syytä muistaa, että olemme luoneet koko luovuus-termin ympärille ilmiön, jonka on aina ajateltu, ja jonka monella tapaa ajatellaan edelleen, edustavan jotain kummallista, epämieluisaa ja jopa vaarallista.

Kun tarkastelemme historiaamme hieman syvällisemmin, huomaamme että luovuus on yhtä lailla niin nykyaikainen konsepti kuin nykyaikainen arvo (Mason, 2003; Reckwitz, 2017; Weiner, 2000). Luovuudella on taipumus vahvistaa yleisiä uskomuksiamme sellaisiin asioihin kuin yksilön vapauteen ja kykyymme luoda ainutlaatuisia asioita, mutta samaan aikaan myös kasvaa ulos tällaisista ajatuksista (Negus & Pickering, 2004). Luovuutta tuleekin ajatella kaikkea muuta kuin vallitsevien olosuhteiden ja asioiden ”normaalina” tilana. Meidän nykyaikainen kiinnostuksemme ja ihailumme luovuutta kohtaan tulee ymmärtää niin sosiaalisissa, tieteellisissä, taloudellisissa kuin poliittisissa konteksteissaan. Toisin sanoen, luovuus täytyy ymmärtää historiallisesti. Historia nimittäin opettaa meille, että yhtä lailla kuin yhteiskuntamme on jatkuvassa muutostilassa, niin on myös käsityksemme sekä luovuudesta että luovista yksilöistä. Sen ymmärtäminen, kuinka arvaamattomasti suhtaudumme luovuuteen, tulisi rohkaista meitä pohtimaan, kuinka olemme alkujaan päätyneet siihen missä nyt olemme, ja kuinka uskomuksemme saattavat muuttua tulevaisuudessa. Tässä mielessä aikamatka luovuuden historiaan valaisee, ei pelkästään lajimme menneisyyttä, mutta myös sen nykytilaa sekä mahdollista tulevaisuutta.

On lähes mahdotonta tutkia luovuuden historiaa ilman samanaikaista katselmusta myös sivilisaation sekä ideoiden historiaan. Mikäli luovuus on modernin aikakauden ”lapsi”, niin sen aiemmat ilmentymät – nerous, lahjakkuus, keksiminen, löytäminen ja mielikuvitus – ymmärrettiin myös hyvin eri tavalla kuin nykyään (mielikuvituksesta lisää, katso Glăveanu, 2017a). Eri termien merkitykset liittyvät aina oman aikansa sosiaalisiin, poliittisiin ja taloudellisiin olosuhteisiin, mikä tekee historian kirjoittamisesta, ideoiden historiasta erityisesti, haasteellisen tehtävän. Tällaiset yritykset ovat toistuvasti haavoittuvaisia presentismille (menneisyyttä tulkitaan nykyhetken linssien läpi). Nykyajan näkökulmasta esimerkiksi keskiaikaiset yhteiskunnat vaikuttavat ylettömän vanhanaikaisilta, suljetuilta ja vakailta; toisin sanoen on vaikea kuvitella niiden olleen luovalle ajattelulle erityisen otollisia ympäristöjä. Silti monet katedraalit, ikonit ja jalokorukivet, joita ihailemme nykyään kaupungeissa ja museoissa, ovat peräisin juuri tuolta aikakaudelta (kts. Davids & De Munck, 2016). Eivätkö nämä ole esimerkkejä luovuudesta? Tietysti ovat, mutta tällaista ”luovuutta” ei nimitetty tai ymmärretty samalla tavalla kuin nykyään. On hyvin epätodennäköistä, että tällaisten historiallisten artefaktien tekijöitä olisi esimerkiksi ajateltu heidän tuotostensa tosiallisina ”luojina” (yksityiskohtaisempaa kirjallista kuvausta tällaisesta ammatinharjoittamisesta keskiajalla tarjoilee Pamukin (2002) kehuttu teos ”My name is Red”). Idea yksilöstä luovuuden keskiössä on huomattavasti nykyaikaisempi ajatus (Hanchett Hanson, 2015).

Edellä esitettyjen epäjohdonmukaisuuksien takia kaikki historialliset selonteot aiheesta ovat väistämättä yhtä lailla sekä valikoivia että epätäydellisiä. Tämä teksti ei ole tässä mielessä poikkeus, sillä tavoitteenamme on pohtia luovuuden historiallista perspektiiviä ilman, että meillä on mahdollisuus käydä läpi kaikkia niitä lukemattomia tapahtumia, ihmisiä ja ideoita, jotka ovat antaneet oman panoksensa luovuuden kehittymiseen historian saatossa (kiinnostuneilla lukijoille aiheesta lisää mm. Glăveanu, 2019; Mason, 2003; Pope, 2005; and Weiner, 2000). Tärkeintä on pitää mielessä, että lähtökohtanamme on premissi, minkä mukaan ei ole olemassa mitään yksittäistä, yhtenäistä ja lopullista luovuuden historiaa kerrottavana. Sen sijaan on olemassa useita luovuuden ”historioita”, joilla kaikilla on omat lähestymistapansa ja näkökulmansa; ja joista jokainen näin ollen esittääkin oman narratiivinsa. Tässä blogisarjassa keskitymme sellaisten luovuudesta käytyjen debattien historialliseen kehitykseen, mitkä resonoivat vielä tämänkin päivän luovuustutkimuksessa. Mutta ennen kuin sukellamme näihin aiheisiin, on olemassa toinen, vielä yksinkertaisempi kysymys, johon täytyy vastata.

MIKSI HISTORIALLA ON MERKITYSTÄ?

Luovuuden tutkimuksen historia on hyvin tuore ilmiö (1700- tai 1800 luvuilta) ja luovuuden historian tieteellinen tutkimus on ilmiönä sitäkin uudempi (1900-luvun puolivälistä) (katso, M. Becker, 1995; Runco & Albert, 2010). Suhteellisen lyhyen menneisyyden takia, tutkimuksissa on annettu enemmän huomiota eri aikakausille tyypillisten historiallisten luomusten ja niiden luojien sekä erilaisten luovuuden ilmentymismuotojen (manifestaatioiden) tutkimiseen (kts. Simonton, 2003; luku 31). Luovuudesta esitettyjä näkemyksiä on historian saatossa usein katsottu läpi sormien. On kuitenkin muistettava, että jälkimmäinen vaikuttaa aina myöhempään eli mennyttä ei voi täysin irrottaa nykyisyydestä. Jotta voisimme arvostaa menneiden aikojen luovia aikaansaannoksia niiden ansaitsemalla tavalla, täytyy niitä tarkastella oman aikakautensa lapsina: kuinka niitä arvostettiin omana aikanaan ja miten niihin viitattiin termillä ”luovuus” (tai millaisia konsepteja tuolloin käytettiinkin kuvailemaan luovuutta ilmiönä).

Sanan ”luovuus” yksityiskohtaisempi tarkastelu tarjoaa oivan esimerkin siitä, miksi historialla – erityisesti vanhalla historialla – on merkitystä. Tämän termin etymologiset juuret kuljettavat meidät kauas latinankieliseen verbiin ”creare”, joka tarkoitti jonkin asian viemistä eteenpäin – jonkin luomista tai tuottamista. Useihin vuosisatoihin tätä käsitettä ei kuitenkaan sovellettu kuvailemaan ihmisen luovuutta. Ajatus ”luomisesta” sen sijaan yhdistettiin Jumalaan sekä muutoksia aikaansaaviin luonnonvoimiin. Eri termejä, kuten ars ja artis, jotka muistuttavat nykypäivän käsitettä taide (art), sovellettiin puolestaan ihmisten tapoihin luoda asioita, niin teknisesti kuin taiteellisesti (Weiner, 2000). Siispä varhaisin käytössä ollut muoto sanasta ”luoda” (”create”), jota käytettiin 1200-luvulla, esiintyi passiivissa partisiipin perfektissa (”luotiin”, eng. ”was created”). Vasta 1400-luvulla tästä verbistä alettiin käyttää nykyistä aikamuotoa (”luoda”, eng. ”to create”) ja nykyistä partisiipiä (”luominen”, eng. ”creating”) (Pope, 2005). Näin ollen, satojen vuosien ajan, luovuus yhdistettiin Jumalaan eikä ihmiseen. Tämä konsepti haastettiin ensimmäisen kerran renessanssiajalla ja korvattiin, enemmän tai vähemmän kokonaan, valistuksen aikakautena.

Sana ”luovuus” sai alkunsa, tai ainakin se ensimmäisen kerran dokumentoitiin, vuonna 1875 Adolphus William Wardin kirjassa History of Dramatic English Literature, jossa viitattiin Shakespearen “runolliseen luovuuteen” (kts. Weiner, 2000, s. 89). Sanan käyttö tällaisessa merkityksessä tarkoitti radikaalia muutosta tavassamme ymmärtää luomista. Kun sanalla luovuus viitattiin aiemmin johonkin, mitä oli jo tapahtunut – ja mikä näin ollen oli siis jo olemassa – nyt se nähtiin sekä jatkuvaksi prosessiksi että lopulta myös laajemmin yleistettäväksi luonteenpiirteeksi tai ilmiöksi. Sana ”luovuus” ei kuitenkaan aluksi ollut erityisen suosittu. Tarvittiin itseasiassa yli 50 vuotta, sekä sellaisen merkittävän yhteiskunnallisen muutoksen läpikäymisen kuin toinen maailmansota, kunnes kyseinen sana löysi tiensä perinteisiin sanakirjoihin sekä sulautui myös muihin kuin englannin kieleen.

Tämä lyhyt tarina sanasta luovuus opettaa meille useita asioita. Ensinnäkään ei pidä kuvitella, että jonkin ilmiön historia alkaisi vasta siitä hetkestä, kun se saa nimensä; sanan alkuperä voidaan (ja se pitäisikin) jäljittää menneisiin aikoihin, sanoihin ja uskomusjärjestelmiin. Toiseksi on syytä muistaa, että vaikka me takautuvasti sovellammekin sanaa ”luovuus” menneiden aikoihin upeisiin luomuksiin, näiden luomusten luojat sekä yleisö eivät todennäköisesti ymmärtäneet aikanaan tätä konseptia samalla tavalla kuin me nyt (Hanchett Hanson, 2015). Kolmanneksi voidaan esittää, että nykyisen luovuustutkimuksen ja nykyisten luovuustutkijoiden tulisi tunnistaa, kuinka tutkimusalan laaja historiallinen konteksti on vaikuttanut nykypäivään eli miten se on muodostanut ”tunnusmerkistön modernille, sekulaariselle, demokraattiselle ja kapitalistiselle yhteiskunnalle (Weiner, 2000, s. 1).

Yhteenveto todettakoon, että on olemassa ainakin kolme syytä, miksi historialla on merkitystä:

  1. Historiallinen lähestymistapa auttaa meitä asettamaan asiat ”perspektiiviin” sekä ymmärtämään niin vanhojen kuin uudempien aiheesta käytävien väittelyiden juuret.
  2. Historiallinen tutkimus ei koske pelkästään menneisyyttä: sillä on aivan yhtä suurta merkitystä niin nykyisyydelle kuin tulevaisuudelle. Historian tunteminen auttaa meitä tunnistamaan, missä tutkimusala on juuri nyt ja millaiset ovat sen tulevaisuuden suuntaukset.
  3. On ollut tapana sanoa, että historia toistaa itseään. Ottaen huomioon sen vauhdin, jolla luovuuden tutkimuskenttä tällä hetkellä jatkuvasti laajenee, historiallinen perspektiivi voi auttaa meitä tunnistamaan seuraavan tärkeän eron: myydäänkö vanhaa viiniä uusissa pulloissa vai onko tutkimuskentällä kulloinkin saavutettu jotain aidosti uutta?

Seuraavassa osassa (osa 2) tarkastellaan luovuuden keskeistä historiallista narratiivia.

Täydellinen lähdeluettelo löytyy osan 4 lopusta.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *